Veteraani pakeni suomalaista teloittajaa

Vapaa Sana on saanut julkaistavakseen kirjoituksen vuoden 1944 kesältä. Kirjoituksen lähettänyt veteraani haluaa pysytellä nimettömänä.

Elettiin vuotta 1944 kesäkuun loppupuolta. Venäläisten suurhyökkäys oli alkanut. Kuuluin 15. prikaatin panssitykkikomppaniaan. Aseistukseemme kuului suorasuuntaustykkejä ja panssarikauhuja. Olin joukkueemme taistelulähetti. Tuli määräys, että vetäydymme pois Syvärin alajuoksusssa olevasta Kyläsaaresta Kuuttilahteen ja asetamme tykin asemiin siellä, ja etsimme tyhjän korsun ja odotamme siellä lähempiä määräyksiä. Kuuttilahti oli osittain linnoitettu. Teimme työtä käskettyä. Ryhmän johtajat lähtivät komppanian esikuntaan hakemaan uusia määräyksiä ja me miehistö jäimme korsuun lepäämään. Jonkun ajan kuluttua korsun ovi aukesi ja sisään astui jalkaväkirykmentin komentaja everstiluutnantti. Everstiluutnantti alkoi huutamaan, mitä te täällä laiskottelette, kun toiset hikihatussa kaivavat juoksuhautoja. “Hiki säästää verta. Täältä ei lähdetä tuumaakaan.” Minä joka seisoin ovensuussa aloin tehdä ilmoitusta keitä olemme. Olin paitahihasilla, joten hän ei nähnyt olenko aliupseeri tai sotamies. Hän tuli ihan minun eteeni, niin ettei nenien välillä ollut kuin tuuma. Hän huusi, että joka ukko joudutte konekiväärin eteen. Silloin alkoi polveni tutisemaan. Poikia vähän hymyilytti, kun katsoivat taaemapana. Kun eversti kuuli, että olin vain sotamie, hän vähän rauhoittui. Sanoi sitten, että ainakin yksi teistä joutuu kenttäoikeuteen. Ajoi meidät ulos korsusta linnoitustöihin. Otin kiiresti radioyhteyden komppanian päällikköön. Sanoin, että nyt olemme trapulissa. Olimme vain seuranneet määräystä. Kapteeni järjesti asian. Ei siitä mitään tullut. Olimme vain toista vuorokautta Kuuttilahdella asemissa, kun vetäydyttiin Pisin linjalle. Tuuma venyi vähän pitkäksi. Kuuttilahden itäpuolella oli jäänyt välimaastoon konetykkibunkkeri ehjäksi, jossa oli 200 ammusta. Prikaatin komentajalta tuli määräys, että se pitää mennä tuhoamaan. Juokkueemme johtaja, vänrikki, sanoi minulle, etää sinä menet sen tuhoamaan. Otat kaksi 4 kilogramman kasapanosta mukaasi. Ensin ammut kranaatit ja sitten tuhoat bunkkerin.

Aloin tehdä työtä käskettyä. Sinne oli matkaa lähes kilometri ja siinä oli pieni joki välissä, jossa oli puusilta. Kun lähestyimme siltaa, niin pioneerit huusivat, että silta miinoitettu ja lentää ilmaan minä hetkenä tahansa. Pioneerit juoksivat pois. Minä käännyin myös takaisin. Sanoin vänrikille, että ei sinne voi eneää mennä. Vänrikki otti pistoolin kotelostaan ja uhkasi sillä, että minä menet. Kun vielä vähän viivyttelin, vänrikki sanoi, että mennään yhdessä. Vielä vähän hidastelin, kun pääsimme vajaan 50 metrin päähän sillasta, se lensi ilmaan. Saimme siinä vähän siruja niskaamme, mutta ei mitään pahempaa sattunut. Jos en olisi jarrutellut, olisimme molemmat lentäneet ilmaan sillan mukana. Sanoin vänrikille, että lähdetään takaisin, mutta vänrikki meni katsomaan sillan raunioita ja tuli takaisin ja sanoi, että kyllä siitä jalkamies yli pääsee. Niin menimme bunkkeriin. Vänrikki hoiti konetykkiä ja minä suuntasin. Ryssä oli kauempana tulossa.
Ammuimme kaikki 200 ammusta ja sitten räjäytimme bunkkerin. Sitten takaisin omalle puolelle läpi miinakentän. Otimme merkit pois, ettei ryssä tiedä missä on turvallista liikkua. Vänrikki soitti everstille: tehtävä suoritettu. Siitä hyvästä vänskä sai jonkun mitalin.
Peräännyimme Pisin linjalle. Se oli hyvin linnoitettu. Heikko kohta oli vetelä suo. Suomalaiset ajattelivat, ettei ryssä tule siitä läpi. Mutta siitä ryssä tuli. Suomalaisten linja murtui. Syntyi joukkokauhua. Monet heittivät aseensa, kun juoksivat karkuun. Meiltäkin jäi panssitorjuntatykki. Joukkueemme hajaantui. Joku jalkaväen mies oli heittänyt konepistoolin metsään. Otin sen ja heitin Ukko-Pekka -konepistoolin metsään. Tunsin, että Suomi-konepistooli on turvallisempi kuin kertalaukauskivääri. Se seurasi minua aina sodan loppuun saakka, aina saksalaisten takaa-ajoon Lapissa. Ryhmämme hajaannuttua olin yhden kaverin kanssa kahden. Emme tienneet, missä omat ovat, missä ryssä. Kaverini lähti juoksemaan edellä, sanoin, että älä juokse, parempi mennä hiljaa varovasti. Emme tiedä kuinka kauan joudumme harhailemaan ennen kuin löydämme omat linjat. Kaverini oli 40 metriä edellä, yhtäkkiä sieltä ilmestyi ryhmä ryssiä ja kaverini juoksi niiden syliin ja joutui vangiksi. Minulle ne huusivat “Stoi! Stoi! Stop! Stop!” mutta eivät ampuneet. Käännyin toisaalle ja pääsin pakenemaan.
Jo seuraavana päivänä venäläiset pudottivat lentolehtisiä, jossa oli kaverini nimi ja muita suomalaisia. Siinä sanottiin, että olemme vapaaehtoisesti antautuneet vangeiksi, nyt meiltä on sota loppu ja saamme leipää ja tupakkaa kylliksi, seuratkaa meidän esimerkkiä. Kaverini ei koskaan palannut vankeudesta.
Jonkun aikaa harhailtuani löysin suomalaisten viivytyslinjan ja pääsin omalle puolelle. Vähällä olivat minut ampua. Huusin, että omia ollaan. Peräännyimme hitaasti Nurmoilan kaupungin ohi pitkin Laatokan rantaa käyden viivitystaistelua.Venäläiset nousivat maihin Tuuloksessa perustaen sillanpääaseman. Teimme vastahyökkäyksen sitä vastaan, mutta se epäonnistui suurin tappioin. Olisimme perääntyneet Uuksujoen eteläpuolelle. Meillä oli panssaritorjuntatykki asemissa Laatokan rantatiellä. Jonkun ajan kuluttua takaamme alkoi kuulua kiivasta ammuntaa. Ryhmänjohtaja lähetti minut ottamaan selvää, mitä siellä tapahtuu.

Lähdin polkupyörällä ajamaan taaksepäin. Noin kaksi kilometriä ajettuani näin ryhmän ryssiä maantiellä. Kun näkivät miut, huusivat: “Stoi! Stoi! Stop! Stop!” Eivät ampuneet. Heitin pyörän maantien ojaan ja lähdin Laatokan rantalepikkoja myöten juoksemaan poikien luo. Venäläiset olivat rautatietä myöten edenneet suomalaisten selustaan ja katkaisevat maantien takaamme. Sanoin pojille, että olemme motissa. Lähdimme rantaleppiä myöten juoksemaan omalle puolelle. Tykki jäi venäläisille ehjänä. Ryhmämme hajaantui. Olin kahden yhden kaveri kanssa. Tulimme Uuksujoen sillalle. Kaikki yrittävät päästä sillan pohjoisrannalle. Eivät laskeneet meitä yli. Esikunta kun oli vielä sillan eteläpuolella.

Meidän yksikkö oli jo joen pohjoisrannalla asemissa. Tuli siihen tykistön majuri, joka sanoi meille, että jäätte tähän jalkaväen kanssa viivytyslinjaan. Ryssä oli tulossa. Sanoin majurille, että meidän yksikkö on asemissa joen pohjoisrannalla. Haluamme päästä omaan yksikköön. Siinä ei muita sanoja vaihdettu. Majurin katse muuttui. Hän meni lähelle olevan sotamiehen luo ja tempaisi konepistoolin jalkamieheltä. Oivalsin hänen aikeensa, otin kaveria hihasta ja sanoin nyt lähdetään. Lähdimme juoksemaan ryssää päin. Onneksi siinä oli lähellä iso kivi, jonka suojaan pääsimme ennen kuin konepistooli alkoi paukkumaan. Majuri lasketteli koko rumpulippaan peräämme, mutta ei osunut. Oli valmis tappamaan meidät suoralta kädeltä ilman puheita! Onneksi ryssät eivät olleet ihan lähellä vielä. Lähdimme juoksemaan Uuksujoen yläjuoksuun päin. Noin kilometrin kuljettuamme joessa oli tukkisuma. Olimme aikeissa ylittää joen tukkeja myöten. Silloin toisella rannalla pioneerit huutaa. Älkää tulko. Se on miinoitettu ja räjähtää ilmaan minä hetkenä hyvänsä. Näimme kuitenkin, että se on ainoa pelastuksen mahdollisuus. Ryssä takana, joki edessä. Saimme juosta tukkien yli ja kun pääsimme joen yli miinat räjähtivät ja tuki alkoivat uimaan jokea alas. Olimme turvassa. Pari tuntia harhailtuamme löysimme oman komppanian ja olimme turvassa. Toisilla upseereilla vain on sormi herkästi liipasimella omia miehiä kohtaan. Emme olleet rintamakarkureita vaan halusimme taistella omassa yksikössämme. Viimeksi taistelimme Pitkäänrantaan asti kunnes aselepo tuli voimaan. Sen jälkeen vielä kolme kuukautta Lapissa ajamassa Norjaan saksalaisia, muun muassa Kemin valtauksessa.

Velvollisuutensa täyttänyt sotaveteraani, joka haluaa esiintyä nimettömänä.