10.4.

Me 130 000

Kanadan väestönlaskennassa 130 000 asukasta antaa ainakin yhtenä taustanaan suomalaisuuden. Pelkästään suomalaisen taustan on maininnut 30 000.
Suomalainen Kanada on tietenkin ennen kaikkea Kanadaa. Suomi on menneisyyttä ja kulttuuriperintöä, tosin pian päättyvän kaksoiskansalaisuusmahdollisuuden hakuajan myötä myös työmahdollisuus Euroopassa tai jopa oma tai jälkeläisten paluu Suomeen.
Suomesta eri tahoilta kanadansuomalaisiin yhteyttä pitävien kuuli etenkin takavuosina usein harmittelevan täkäläisen suomalaiskentän hajanaisuutta. Tilanne on usein leikkisästi laitettu ”suomalaisen kansanluonteen” piikkiin.
Jakautuneisuutta kuitenkin aikanaan Suomesta lietsottiin. Tänne tuli mm pappeja levittämään silloista suomalaista yhtenäiskulttuuria, ja sen näkemystä ”kunnon suomalaisuudesta”. Vaikka kyse on yli puolen vuosisadan takaisista asioista, vaikutus jäi elämään. Kanadaan syntyi jakautunut enklaavikulttuuri, jossa ei ollut yhteistä käsitystä oikeastaan mistään, ainakaan oikeasta ja väärästä.
Kanadan Suomalaista Kulttuuriliittoa on yritetty aika ajoin rakentaa aidosti koko kenttää edustavaksi. Tämä ei kuitenkaan ole onnistunut. Yhden sellaisen yrityksen aikana KSK:n puheenjohtajana toiminut kertoi, että hallituksen tasolla kattavuuden laajentaminen ei olisi ollut ongelma, mutta ”kenttä vastusti lujasti” ja asia oli sillä selvä.
Suomalaisessa Kanadassa olisi tarvittu valistunut yksinvaltias tai karismaattinen johtaja, joka olisi pystynyt samaan läpi laajemman näkemyksen yhteisestä suomalaisuudesta. Kanadansuomalainen lehdistökään oikein noussut rajoja ylittäväksi suomalaismediaksi.
Tilausta laajemmalle suomalaiselle yhteisöllisyydelle ei yksinkertaisesti ollut. Suomessa jo taantuneen yhtenäiskulttuurin omakseen ottaneet eivät halunneet laajempaa yhteistä suomalaisuutta. Kanadan ja Suomen juhlavuonna 1967 tehtiin yritys laajapohjaisemmasta yhteistyöstä , mutta juhlavuoden jälkeen tiet erosivat.
Jos vuoden 1967 hankkeet tai myöhemmät visiot olisivat jääneet pysyviksi, sadankolmenkymmenen tuhannen kanadansuomalaisen joukko olisi myös Suomen kannalta merkittävämpi kulttuurin side ja ehkä myös pr-ar

20.3.08

Kirkko, arvokeskustelu ja ulkosuomalaiset

Suomen evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa Jukka Paarma kirjoittaa Kanava-lehden 75-vuotisjuhlanumerossa kirkosta ja suomalaisesta arvomaailmasta.
Paarma kirjoittaa että suomalaiseen arvokeskusteluu on yhä edelleen kaivattu mukaan kirkkoakin, ei enää opettajaksi ja sanelijaksi, “kuten yhtenäiskulttuurin aikana”, vaan mukaan osallistujaksi yhteiseen keskustelupöytään.
Arkkipiispa toteaa kristillisen uskon ja etiikan peruslähteenä olleen aina Raamattu, mutta eettisessä mielessä sen käyttöön on liittynyt kuitenkin monia ongelmia, joista useimmat johtuvat kirjan historiallisesta luonteesta. “Siinä esitetyt monet yhteiskunnalliset ja eettiset näkemykset ovat sidoksissa oman aikansa kulttuuriin ja tietämykseen.” Teologian ja kirkon suuri ja vaikea tehtävä on ollut ja on edelleen sen ymmärtäminen, mikä Raamatussa on aikahistoriaan sidottua ja siten eri aikoina arvioitavissa uudelleen, mikä taas ydinsanomana kristittyjen näkökulmasta pysyvää ja ohjeellista.

“Kristillisten kirkkojen eettisissä kannanotoissa on tapahtunut kehitystä ja muuttumista. Raamatun perusnäkemykseen tukeutuen on päädytty toisenlaiseen tulkintaan kuin mitä on joissakin yksittäisissä kirjan ohjeissa. Tunnetuimpia näistä ovat muutokset suhtautumisessa orjuuteen, ihmisten väliseen tasa-arvoon, naisen asemaan sekä sotaan ja väkivaltaan.“ Näin siis arkkipiispa Paarma.
Näin meren takaa katsottuna evankelisluterilainen kirkko onkin Suomessa säilyttänyt kyvyn käydä yhteiskunnan elämään liittyvää keskustelua ja sen kannanottoja on jaksettu kuunnella. Erilaiset ääriryhmittymät kirkon sisällä tai sen liepeillä ovat kuitenkin hämäröittäneet havaintoja, mutta silti yleisvaikutelmaksi jää kuva kirkosta, jossa ymmärretään Paarman mainitsema kunkin ajan vaikutus ja historialliset rasitteet.
Suomen kirkkoon ovat enemmän tai vähemmän kiinteässä yhteydessä ulkosuomalaisten seurakunnat maailmalla. Niihin kuuluminen on Suomeen verrattuna huomattavasti vapaaehtoisempaa, mutta toisaalta esimerkiksi täällä Pohjois-Amerikassa seurakuntalaisten suora rahoitus tekee niistä melkoisen jäsenvaltaisia ja usein vanhakantaisia. Kynnys arkkipiispan puheenvuorossa mainittuihin uusiin tulkintoihin on korkea. Tämä voi johtaa eristymiseen ja ainakin Suomesta tulleiden uusmuuttajien kannalta ympäristöön, jota ei oikeastaan Suomen kirkoksi voi tunnistaa. Mutta sitähän se ei olekaan.
Suomesta tarjolla olevaan huolenpitoon ulkosuomalaisseurakunnille sisältyy toivottavasti riittävästi panosta ja tukea arvokeskustelun käymiseen nykyajassa. Tämä koskee erityisesti ns. perinteisen siirtolaisuuden alueiden seurakuntia, kuten suomenkielistä toimintaa Kanadassa.
Tehtävä ei ole helppo eikä varmaan kovin kiitollinenkaan, semminkin kun esimerkiksi Pohjois-Amerikan protestanttien piirissä uuden ja vanhan välisen keskustelun aallot käyvät korkeina ja voimasuhteet ovat epäselviä. Tämä näkyy myös suomalaistaustaisten piirissä.
Täällä meren takana muistellaan ehkä myös joskus mennyttä yhtenäiskulttuurin aikaa, jolloin keskustelun puitteet ja yhteiskuntasuhteet olivat toiset

13.3.08

Kansalaisuustiedottamisen loppukiri Suomessa

Kun Suomi viitisen vuotta sitten muutti kansalaisuuslakiaan kaksoiskansalaisuuden sallivaksi ja samalla järjesti ilmoitusmenettelyn entisille suomalaisille ja heidän jälkeläisilleen, odotettiin ulkosuomalaisten suunnilleen ryntäävän kansalaisuutta ottamaan. Silloinen Suomen Ottawan lähettiläs lupaili lakimuutoksen aattona, että laitetaan kahvipannu päälle, jos tulee liian suuria ruuhkia.
Ulkosuomalaisten kiinnostus kansalaisuuden ottamiseen takaisin tai sen järjestämiseen lapsille oli kuitenkin pitkään odotettua laimeampaa. Kansalaisuusilmoituksen käsittelylle määrätty hinta tyrmistytti, etenkin kun tiedossa oli Ruotsin kansalaisuusilmoituksen huokeus Suomeen verrattuna. Mahdollisia vaikutuksia omassa asuinmaassa pohdittiin myös ja päätöksiä siirrettiin.
Suomen asenteen muuttuminen antoi tietenkin mahdollisuuden Suomen kansalaisuuden säilyttäneille hankkia nyt asuinmaan kansalaisuus Suomen passia menettämättä. Näin on paljon tehtykin.
Suomen maahanmuuttoviranomaiset ovat ilmoitusmenettelyn loppuvuosina myös kehittäneet tiedotusta Suomen kansalaisuudesta ja sen eduista. Teemaa siitä, ettei suomalainen jää sukuhistoriaan ”kansalaisuuden katkaisijana” on käytetty toimivasti mm. postikorteissa.
Ulkosuomalaisparlamentti hyväksyi viime syksynä aloitteen, jonka mukaan ilmoitusmenettelyaikaa tulisi jatkaa tai määräajasta kokonaan luopua. Tälle ajatukselle viranomaiset eivät ole enää lämmenneet ja viimeiset kansalaisuusilmoitukset tulee siis toimittaa edustustoihin tai käsittelyä hoitaviin konsulipisteisiin toukokuun loppuun mennessä, käytännössä perjantaina 30.5. Täällä Kanadassa Ottawan lähetystön ohella ilmoituksia otetaan vastaan Torontossa ja Vancouverissa.
Viiden vuoden ilmoitusmenettelyajan olisi itse asiassa luullut riittävän. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että vasta nyt viime kuukausina on monessa suvussa ryhdytty tuumasta toimeen.
Ulkosuomalaisjärjestöt ja ulkosuomalaisten viestimet ovat tiedottaneet ilmoitusmenettelyn määräajasta vaikutuspiirissään. Kaikki ulkosuomalaiset eivät kuitenkaan ole järjestötoiminnan ulottuvissa. Maailmalla asuu ”yksittäisiä” ulkosuomalaisia, joiden yhteys Suomeen tai suomalaisiin on ollut ohut. Eivät kaikki ulkomaille muuttaneet suomalaiset ole halunneet hakeutua toisten suomalaisten seuraan, tai eivät ole löytäneet sopivaa suomalaista seuraa. Mutta Suomen ”kansalaisuustarjouksen” he kuitenkin ottaisivat mieluusti vastaan.
Näinä viimeisinä kuukausina tiedottamisella olisivat kaiketi suurimmat mahdollisuudet Suomessa. Jos yhteyttä Suomeen on, sitä on ilmeisesti etäisiin sukulaisiin. Heidän kauttaan tieto kansalaisuusmahdollisuudesta voi välittyä, jos se yleensä välittyy. Lähinnä Suomen median myötämielisyydestä on riippuu, jos viestintää sukuverkostojen kautta vielä saadaan aikaan.
Suurta kansallista näkyvyyttä Suomen sisällä mahdollisuus saada kansalaisuus takaisin ei ole näinä vuosina saanut. Ulkosuomalaisparlamentilla ja sen taustavoimilla on ollut hyvät suhteet viranomaisiin ja poliittisiin päättäjiin, mutta esimerkiksi yleisistuntojen kansallinen medianäkyvyys Suomen sisällä on ollut etenkin viime vuosina vaatimaton.
Varsin todennäköistä on, että määräajan umpeuduttua konsulaatteihin ja esimerkiksi Suomi-Seuraan tippuu yhteydenottoja, kun on ”jotain kuultu, että tällainenkin on mahdollista”. Siinä vaiheessa mahdollisuus on kuitenkin jo menetetty.
Viimeiset kuukaudet tulisi voida hyödyntää tiedottamiseen etenkin Suomen kautta siten, että pettymyksiä sitten 31.5 jälkeen tulisi mahdollisimman vähän.

14.2.

Perhe hoitaa paljon

Suomessa parempi turvaverkko

Ontarion vaalikampanjalupauksen mukaisesti helmikuussa on nyt uusi virallinen vapaapäivä. 18.2 vietetään päivää nimeltä Family Day. Suomeksi sen voi kääntää perheen päiväksi, mutta yhtä hyvin suvun päiväksi.
Ontario tai yleensäkään Kanada ei ole erityisen perheystävällinen, noin suomalaisesta perspektiivistä katsoen. Kansalaisten tukena on toki pohjoisamerikkalaisittain kohtuullinen sosiaaliturva, mutta käytännössä perhe (tai suku) on myös yhteiskunnallinen maksuyksikkö ja perheillä on mm. rahoitusvastuuta seuraavan sukupolven kouluttamisesta aivan eri tavalla kuin vaikkapa Suomessa. Jos itsellä tai perheellä ei ole rahaa ja lainansaannin kynnys on liian korkealla, korkeampi opetus voi jäädä saamatta. Suomalainen linjaus on ollut sivistyksen kautta tapahtuva yhteiskunnallinen nousu, kanadalainen linjaus on lähempänä periaatetta “ensin rikastutaan ja sitten sivistytään”.
Perhe ja suku kuuluu kanadalaiseen maahantulopolitiikkaan. Kun siirtolaiseksi aikova pyrkii Kanadaan, hän saa lisäpisteitä perheenjäsenistä tai sukulaisista, jotka jo ovat Kanadassa. Kanada arvostaa perheen antamaa turvaverkkoa, sen sijaan että turvaverkko viritettäisiin verotuksen kautta. Yksinään maahan tulevan riski päätyä rasitteeksi yhteiskunnalle on suurempi kuin perhesidonnaisen. Tilannetta korostaa se, että nykyisin Kanadaan tullaan pääasiassa maista, joissa suku (extended family) on merkityksellinen tekijä. Ja kun maahan on asetuttu, hankitaan mummolle ja vaarillekin maahantulolupa, jo lapsenhoitotarpeita varten. Lakisääteistä ja subventoitua päivähoitoa huokeine maksuineen ja alennuksineen useammasta lapsesta ei ole, vaan jo toisen lapsen jälkeen moni laskee olevan kannattavaa jäädä kotiin. Mutta jos on päivähoito omasta takaa, voikin käydä töissä.
Perheen ja suvun aseman erilaisuus Suomeen näkyy myös mediassa. Täällä Kanadassa, ja yleisesti tällä mantereella, lehdistö ja televisio näyttävät onkivan uhrin sukulaisia esille, jos kansalaista on kohdannut onnettomuus. Toisenlaiseen mediaan tottunutta tapa suorastaan häiritsee ja se vaikuttaa melodramaattiselta ja vähän typerältä. Mutta siihen on totuttu ja sitä ilmeisesti yleisö odottaa.
Omien varojen käyttö palveluihin, jotka jossain muualla tulevat yhteiskunnalta, on luonut myös normeja siitä, mikä on oikein. Pitkään ulkomailla, etenkin Pohjois-Amerikassa, asunut suomalainen voi pitää yhteiskunnan “ilmaispalvelujen” käyttämistä oman epäonnistumisen merkkinä. Nyky-Suomen, ja vielä enemmän esim. nyky-Saksan, elämänmenoon tottuneelle yhteiskunnan normaalin tukiverkon käyttäminen on enemmänkin osa perusoikeuksia ja verojen maksun katetta.
Toivottavasti Family Day johtaa hieman myös keskusteluun perheiden asemasta ja merkityksestä. Kyse on tietenkin viime kädessä yleisestä mielipiteestä. Parempi safety net edellyttäisi korkeampaa verotusastetta.
Jos ja kun poliittista mandaattia muutoksiin ei ole, ratkaisuksi jää “perhe hoitaa”. Ja perhepäivää voidaan viettää kiitollisuuden osoituksena perheiden uhrautuvuudelle ja sukupolvesta toiseen ulottuvalle solidaarisuudelle. Juhlimisen aihetta siinäkin.
Suomessa yhteiskunnan rakentama turvaverkko on tehnyt perheestä enemmänkin kasvatuksellisen ja ehkä aatteellisenkin yksikön kuin kokonaistoimijan. Tukiverkko on osittain myös passivoinut ja joitakin toimintatapoja harkitaan muutettavaksi. Viivan alle jää suomalaisessa tukiverkkoajattelussa kuitenkin enemmän mustaa kuin punaista.
Suomen pääministeri Vanhanen käytti äskettäin puheenvuoron sosiaalipolitiikan suhteesta yleiseen mielipiteeseen. Keskeistä Vanhasen mukaan on se, että työssäkäyvä keskiluokka kokee saavansa riittävää katetta veroille ja siten hyväksyy korkeahkon verotuksen. Tällä ajattelulla on aikanaan myyty äänestäjille pohjoismainen hyvinvointivaltio, ensin Ruotsissa ja sittemmin Suomessa. Ja keskiluokan myötävaikutuksesta sen jatkuvuus riippuu.
Kansallinen ja alueellinen perhepolitiikka sekä yhteiskunnalliset tulonsiirrot ovat Kanadassakin viime kädessä kiinni poliittisesta kannatuksesta ja yleisestä mielipiteestä.

24.1.2008

Kirkon kannattaisi selvittää vuoden 1918 pesäänsä siirtolaisyhteisöissä

Suomen evankelisluterilainen kirkko ja Suomen kirkkohistoriallinen seura olivat koonneet perjantaiksi 18.1 asiantuntevan joukon keskustelemaan kirkosta ja vuodesta 1918. Kun tapahtumista on kulunut sentään pian sata vuotta, kirkon on yllättänyt mm se, että sen asenne punaisiin ja jo etäisten sukulaisten jääminen vaille kristillistä hautausta on painanut omaisten mieliä vielä nykyvuosikymmeninä. Kirkon ja työväenliikkeen suhteen piti olla jo poissa päiväjärjestyksestä, vaan ei ollutkaan aivan.
Tapahtuman päätöskeskustelun teemana oli kysymys, pitäisikö kirkon pyytää anteeksi. Vastaukseksi näytti muodostuvan, että anteeksipyynnön aika ei ole enää, mutta kirkko voi vielä tulla vastaan muilla tavoilla. Uutta tutkimusta on myös luvassa.
Paneelikeskustelun lomassa tuli esille myös vuoden 1918 muistojen taakka ulkosuomalaisten parissa. Tänne Kanadaan 20-luvulla muuttaneet toivat mukanaan taakkansa ja henkiset selviytymiskeinonsa.
Täällä Kanadassa Suomesta sotien välisenä aikana tuotu ja nimenomaan Suomeen tukeutuva kirkko edusti paikoitellen ”valkoisen” kirkon poliittisimpia piirteitä. Koska se ei kaikkia miellyttänyt, suomalaisia hakeutui muihin seurakuntiin ja mm helluntaiherätykseen.
Kanadan ja USA:n suomalaisuutta haitannut sisäinen jako oli seurausta vuoden 1918 rintamalinjoista. Muutamat Suomesta tulleet papit jakoivat yhteisöä aktiivisesti vuohiin ja lampaisiin. Varmaan kirkon penkissä joku ajatteli kanadansuomalaisten suuren jaon olevan tosiaan ”ylhäältä annettua”. Tässä perinteessä olisi paikallisesti selvitettävää.
50-luvun muuttoaaltojen lähtiessä Kanadaan Suomen evl-kirkko eli vielä kansallismielisen teologian viimeisiä aikoja. Suomessa alkoi tässä mielessä uusi aika viimeistään 60-luvulla. Täällä Pohjois-Amerikassa entisen poliittisesti kantaa ottavan seurakuntaelämän perinne kuitenkin jatkui pitempään kuin Suomessa. Sitä pidettiin itsestään selvänä. Kirkoissa järjestettävissä juhlissa voi esimerkiksi vieläkin kohdata äänenpainoja vuosikymmenten takaa.
Täällä ollaan siis osittain eri ajasssa. Muussa yhteydessä paikalliset suomalaiset papit ovat mm tässä lehdessä todenneet, ettei nyky-Suomen ajatusmaailmaa tänne kannata vanhoihin suomalaisyhteisöihin tuoda. Helsingin paneelikeskustelussa mukana ollut piispa antoi ymmärtää, ettei ehkä oikein ole mielekästä yrittääkään.
Seurakuntien englanninkielistyessä tiedot Suomen historiasta ovat ehkä jo varsin hatarat. Ja ollaan yhä etäämmällä historian tapahtumista ja niiden taustoista.
Samaan aikaan kuitenkin virallinen Suomi tarjoaa mahdollisuutta kaksoiskansalaisuuteen ja uuteen rooliin osa-aikaisina suomalaisina. Jos tietämys Suomesta on pelkästään kirkollis-perimätiedollisen ketjun varassa, voi asenneilmasto säilyä vielä englanniksikin muutaman sukupolven. Eli uudet suomalaiset voivat olla aatteellisesti pakastetuotteita, joiden selviäminen nykysuomalaisten kanssa voi olla aluksi riitaista ja epäuskoista.
Seminaarissa viitattuun uuteen tutkimukseen sopisi hyvinkin myös selvitys kirkon roolista ja etenkin kansallismielisen teologian vaikutuksista siirtolaisyhteisöissä.

Vapaa Sana 13.12.07

Joulumieltä

Joulu on antamisen juhla. Joulunaikoihin muistetaan myös vähäosaisia ja täällä Kanadassakin erilaiset hyväntekeväisyyttä järjestävät tahot jakavat ainakin osan vuoden tuotostaan, jos sellainen tapa on.

Jos ihminen ei selviä omasta tai läheistensä elatuksesta omin voimin, vaihtoehtoina on joko puute ja jonkinasteinen kurjuus, tai apu lähimmäisiltä tai yhteiskunnalta. Täällä Kanadassa valtiovalta tukee hyväntekeväisyystoimintaa antamalla siitä omia varojaan hyväntekeväisyyteen luovuttaville verohelpotuksia.

Hyväntekeväisyystoiminnan saaman rahoituksen ja lopulta apua tarvitseville menevän tuen ero voi kuitenkin olla suuri. Paljon jää matkan varrelle toimintakuluihin ja muihin menoihin. Jos kukkaronsa nyöriä hellittävä kansalainen haluaa varmistautua uhrauksensa hyödyllisyydestä, on hyvä valita charity, joka käyttää suhteellisesti vähän omaan hallintoonsa. Joillakin järjestöillä hallintokulut voivat olla suuri osa toimintavolyymistä.

Pienimuotoisessa hyväntekeväisyydessä, etenkin vapaaehtoiseen uurastamiseen perustuvassa, hallintokulut ovat vähäiset, tai niitä ei ole. Ja tuskin syntyy verokuittejakaan. Viedään vaikkapa jouluruokaa ihmisille, joilla ei ole kattoa päänsä päällä. Usein tämä on aidointa hyväntekeväisyyttä.

Mutta chariteillä voi olla myös aatteellisesti oma lehmä ojassa. Apua annetaan tavalla, joka jotenkin tukee omaa aatetta. Tällaisia ovat mm. uskonnollista toimintaa lähellä olevat hyväntekeväisyysjärjestöt. Mutta niille varoja antavat ovat hekin todennäköisesti ajamassa samalla omaa asiaansa. Ongelmana on lähinnä se, että varojen kerääjät eivät aina selkeästi ilmaisee omaa aatteellista taustaansa. Poikkeuksia tietenkin on, esimerkiksi Pelastusarmeija. Se ilmoittaa selkeästi millaisin arvoin on liikkeellä, ja saa kuitenkin hyvällä maineellaan riittävästi varoja.

Kun hyväntekeväisyystoiminnalle on paljon tilausta, tämä osoittaa yhteiskunnan roolin riittämättömyyttä. Yhteiskunnalliset tulonsiirrot vaativat poliittista tukea äänestäjiltä, ja valmiutta “hyväntekeväisyyden” hoitamiseen verotuksen kautta ei ole.

Äskettäin täällä Torontossa käynyt suomalainen vieras ihmetteli ihan tosissaan keskustan katujen rahanpyytäjien määrää. Kuinka näin maassa, jota on sanottu Pohjois-Amerikan “pohjoismaaksi”? Totuus on tietenkin se, että yhteiskunnan virittämä turvaverkko ei täällä ole läheskään yleistä länsi-eurooppalaista tasoa, pohjoismaisesta puhumattakaan. Tietenkin on lisättävä, että ero rajantakaiseen Pohjois-Amerikkaan on suuri.
Verovähennyksiä hyväntekeväisyydestä antava järjestelmä korostaa yksityisen auttamisen merkitystä yhteiskunnalta tulevan avun sijasta. Tässä mallissa häviäjinä ovat apua tarvitsevat ja tavallaan myös yhteiskunta. Verotuksen kautta rahoitettava yhteiskunnan tuki on demokraattisessa valvonnassa ja sen saatavuus mahdollisimman tasa-arvoista, normien mukaan.
Hyvää joulumieltä onkin toivoa yhteiskunnan tarjoamien turvaverkkojen kehittymistä. Tähän kuuluu myös riittävä verotusaste, hyvän joulumielen hengessä.

Vapaa Sana 6.12.07

Hyvää itsenäisyyspäivää

Tälle itsenäisyyden juhlavuodelle on ollut tyypillistä hieman akateeminen keskustelu itsenäisyyden laajemmista taustoista. Vuonna 2009 tulee kuluneeksi 200 vuotta Suomen ja Ruotsin erosta. Niin sanotun Suomen sodan taustalla ollut Venäjän ja Ranskan sopimus loi tilanteen, jossa Suomen kansallinen kehitys oli mahdollinen, etenkin kun luterilaista uskontoa ja ruotsalaisperäistä hallintokulttuuria ei lähdetty venäläistämään.
Jos Suomi olisikin pysynyt osana Ruotsia 1800-luvun alussa, historian kulku olisi ilmeisesti ollut muunlainen. Paineita itsenäistymiseen ei ehkä olisi muodostunut, vaan Suomi olisi jatkanut maansa itäisenä maakuntana, jossa kieliolot vain olisivat poikenneet.
Suomen ero Ruotsista ei yksinään taannut tietä itsenäisyyteen. Venäjä oli 1800-luvun loppuvuosina aloittanut yhdenmukaistamisprosessin, joka olisi hyvinkin voinut lopulta onnistua. Mutta väliin tuli maailmansota, Venäjän epäkohdat kärjistyivät ja maa ajautui vallankumoukseen. Jos maaliskuussa vallan ottaneet menshevikit olisivat pystyneet vakiinnuttamaan asemansa, kehitys Suomessa olisi ehkä jäänyt autonomian puolustamiseen. Mutta bolshevikkikumous lokakuussa sai aikaan sekä itsenäistymistahdon voimistumisen Suomessa että myös Venäjän muodollisen tunnustuksen, vasta valtaan tulleen Leninin taholta.
Suomen itsenäistymista ei ole vuosikymmeniin kuvattu kansallisromanttisesti päämäärään etenevänä tavoitteellisena kehityksenä. Kuitenkin itsenäisyyden saavuttaminen sen kannalta oikeiden sattumien summana on ollut julkisessa keskustelussa esillä perusteellisemmin vasta nyt.
Suomen 90-vuotisjuhlaa on vietetty ulkosuomalaisyhteisöissä perinteisin menoin. Juhlien luonne on riippunut kyseisen maan suomalaismuuton historiasta ja yhteisöjen omista perinteistä. Siirtolaiset tuovat mukanaan aikansa Suomea ja sen painotuksia, eri aikoina Suomen jättäneet juhlivat itsenäisyyttä omalla tavallaan.
Täällä Kanadassa perinteen englanninkielistyminen antaa mahdollisuuksia nähdä entisen maan historiaa vähän etäämmältä, eri voimien vaikutuksina. Keskeistä on, että perusteellista nykytutkimuksen tietoa Suomen historiasta on saatavilla englanniksi ja ranskaksi ja että se tavoittaa paikallisen suomalaisperäisen yleisön. Tällä sektorilla mm Canadian Friends of Finlandin monet luentotilaisuudet ja paikallinen suomalaistaustainen kustannustoiminta ovat hyvänä esimerkkinä muuallekin ulkosuomalaisten pariin.

Vapaa Sana 29.11.07

Bukarestista Kampalaan, ja edelleen

Kansainvälisessä politiikassa jonkin maan saavutukset nähdään poliittisina menestyksinä tai tappioina katsojan oman arvomaailman mukaan.
Viime viikonloppuna Kansainyhteisön kokouksessa Kampalassa Kanadan onnistui saada läpi hyvin pidättyvä kannanotto ilmastonmuutokseen ja sen torjuntatoimiin. Kansainyhteisö esitti vain toiveita, sitoutumatta mihinkään. Tämä siitä huolimatta, että eräät pienet saarivaltiot voivat olla suorastaan uhattuina meren pinnan noustessa. Pidättyvän kannanoton sai aikaan nimenomaan Kanada.
Menestykseksi Kampalan kokousta on luonnehdittu hallituspuolueen piirissä lähinnä siksi, että nyt Kanada sai läpi kantansa. Toisaalta Kampala on lisännyt asennekuilua muun maailman ja Kanadan välillä. Tämän maan linjoilla ympäristöasioissa on ollut lähinnä Yhdysvallat.
Kampalan jälkitilanne muistuttaa taannoista ranskankielisten maiden kokousta Bukarestissa. Siellä Kanada otti ajakseen israelinvastaisuuden pitämisen ulkona loppulausumasta. Libanonin sota oli tuolloin tuoreena mielissä. Kanadan näkyvää esiintymistä kokouksessa pidettiin täällä kotimaassa toisaalta “suurena poliittisena voittona” ja toisaalta tarpeettomana kärjistyksenä Lähi-idän politiikassa ja rasitteena suhteille pääosaan Eurooppaa.
Kansainyhteisön kokous sattui samaan aikaan yhden keskeisen Commonwealth-maan, Australian, mennessä vaaleihin. Australiassa konservatiiviset aatteet kärsivät tappion ja liberaalipääministeri John Howardin kausi päättyi. Konservatiivien noustua valtaan täällä Kanadassa, presidentti Bush, pääministeri Howard ja pääministeri Harper ovat muodostaneet kolmikon, jolla on ollut yhteistä mm. ympäristöasioissa ja laajasti ottaen kansainvälisessä turvallisuudessa. Kanada ei kuitenkaan ole mukana Irakin sodassa. Australiaan muodostettava työväenpuolueen hallitus tulee muuttamaan Australian linjaa mm. Kioton sopimuksen suunnalla. Bushin hallinnon läheiseksi ystäväksi jää tällöin etenkin Kanada.
Täällä Kanadassa kansainvälinen politiikka ei ole yleensä ollut keskeinen puolueiden kannatustekijä. Harperin hallituksen julkisuuskuvassa ulkomaanasiat olivat välillä keskeisiä juuri Libanonin sodan yhteydessä, mutta mm. hallituksen kotimainen veropolitiikka on ollut taas viime aikoina keskeisempi kannatustekijä. Konservatiivien kannatusluvut ovat vähän nousseetkin. Kuitenkin yleinen “vihreiden arvojen” nousu pitää Kanadan kansainväliset esiintymiset alalla myös kiinnostuksen kohteina. Konservativiien vähemmistöhallituksen arvomaailma ilmenee selvemmin katsottaessa Kanadaa ulkomailla ja ulkomailta.
Kanadan liberaalipuolueen johtaman opposition viestintätaidoista riippuu, miten tilanne kanavoituu kotimaiseen kannatukseen.

Vapaa Sana 22.11.07

Suomessa riittää maanpuolustustahtoa, toistaiseksi

Maanpuuolustuksen nauttima yleinen arvonanto Suomessa on ollut jo vuosikymmeniä ihmetyksen aihe ulkomailla. Länsi-Eurooppalaiset toimittajat kävivät katselemassa suomalaisten varusmiesten palvelusasennetta jo vuosikymmeniä sitten.
Tässä numerossa sivuilla 12 ja 13 tapaamme Suomen puolustusvoimien viestintäjohtajan Ossi Kervisen. Hän on tulossa puhumaan itsenäisyysjuhlaan Torontossa 30.11.
Suomen puolustusvoimien viestintäjohtajan yhteiskunnallinen työympäristö poikkeaa monien hänen kolleegojensa tilanteesta Länsi-Euroopassa ja muualla teollistuneissa maissa.
Suomalaisten suhtautumiseen maanpuolustukseen vaikuttaa mm maan geopoliittinen asema Euroopan historiallisella kulttuurirajalla, ja historian tapahtumat.
Kansalaisten perusmyönteinen suhtautuminen maanpuolustukseen näkyy myös viestinten suhtautumisessa. Yksittäisiä ongelmatilanteita media kyllä ottaa esille, mutta yleistä puolustusvoimien kyseenalaistamista se ei harrasta. Se voisi jopa vähentää levikkiä.
Toisaalta media on kyllä niellyt melko vähin äänin myös päätökset reservin supistamisesta. Romunsulattajat ovat urakoineet kilvan varikoiden vanhan tavaran parissa. Sillä ei enää ilmesesti ollut käyttöä ja uuden aseistuksen hankkimiseen entisen kokoiselle reserville ei Suomella ollut varaa ja poliittista tahtoa. Suuren erän vanhoja rynnäkkökiväärejä puolustusministeri olisi antanut Afganistaniin, mutta ainakaan vielä asiasta ei ole poliittista yksimielisyyttä.
Kanadaan verrattuna Suomen tilanne on tietenkin huomattavan erilainen jo lähtökohdiltaan. Suomessa on yleinen asevelvollisuus ja noin 80 prosenttia ikäluokasta valitsee asepalveluksen. Asevelvollisuudella on myäs yleinen kansaa yhdistävä merkitys. Koko ikäluokka on ainakin alokasaikana samalla viivalla ja eri taustoista tulevat suomalaiset viettävät pari kuukautta yhdessä. Monissa maissa ei tällaista kosketuspintaa ole.
Suomen puolustusmyönteinen yleinen mielipide koskee Suomen puolustamista. Jos Suomi joutuisi mukaan sotatoimiin jossain etäällä, yleinen mielipide voisi kääntyä nopeastikin. Tietenkin on mahdollista selittää suomalaisille, että sotaa kannattaa käydä nyt tuolla etäämmällä, ettei tänne saakka tule, mutta selittäminen voi silti olla vaikeaa.
Kanadassa maan osallistuminen Afganistanin sotaan on ollut henkisesti raskasta, eikä hanke nauti jakamatonta luottamusta ns kansallisen edun nimessä. Koska Kanadan asevoimat perustuvat ammattimaiseen sotilaskuntaan, ongelma on ollut hallittavissa.
Suomen mitä ilmeisemmin ollessa yhä syvemmin mukana kansainvälisessä kriisinhallinnassa ja ehkä liittoutuessa, Suomen puolustusvoimien julkisuuskuvan ylläpito tulee keskeiseksi tehtäväksi maanpuolustustahdon säilyttämisessä.
Suomessa muistetaan vielä tunnuslause “Puhtain asein, puhtaan asian puolesta”. Toivoa täytyy, että tunnuslause pysyy uskottavana tulevaisuudessakin.

Vapaa Sana 15.11.07

Toimiva yhteiskunta puhuu vaikeistakin asioista

Yhdeksän kuollutta. Yksi tyttö, viisi poikaa, terveydenhoitaja ja rehtori. Lopuksi murhaaja ampui itsensä. Jokelan koulukeskuksen tapahtumat järkyttivät suomalaista yhteiskuntaa perinpohjaisesti.
Moni kysymys jää ainiaaksi vastaamatta, mutta yksi asia on varma.
Jokelan lukion oppilas, abiturientti Pekka-Eric Auvinen, 18 halusi ennen kaikkea huomiota.
Ennen veritekoa Auvinen postitti internettiin pahoinvointia huokuvaa tekstiä, kuvia ja videoita sisältävän tietopaketin mediakäyttöä varten.
Auvisen manifesti on vastenmielistä ja puistattavaa luettavaa kenelle tahansa järkevälle ja empatiaan kykenevälle ihmiselle.
Tietopaketissa Auvinen julistaa sekä vasemman että oikean laidan ääriliikkeiltä tuttua retoriikkaa ja kehottaa muita kaltaisiaan yhtymään “vallankumoukseen”.
Tieto pienen suomalaiskunnan kammottavista tapahtumista levisi nopeasti ympäri maailman. Pian alettiin myös keskustella tiedotusvälineiden roolista.
Mikä on oikea tapa uutisoida koulumurhista? Kuinka paljon palstatilaa huomionkipeälle murhaajalle tulisi antaa? Saako järkyttyneitä uhreja haastatella ollenkaan vai pitäisikö heitä suojella heiltä itseltään? Entä onko soveliasta kysellä poliisin toiminnan perään kansallisen tragedian äärellä?
Suomen hallitus ja presidentti kehottivat kansalaisia suremaan. Samalla he toivoivat median käyttävän harkintaa tapahtumien uutisoinnissa.
– Suut suppuun ja katse maahan, valtiovalta tuntui sanovan.
Internettiin puolestaan ilmestyi adressi, jossa vaaditaan asiallisempaa Jokela-uutisointia.
Monesta tuntuukin pahalta seurata, kun media avaa suomalaisen yhteiskunnan henkistä haavaa juttu kerrallaan.
Tapahtuma, sen aiheuttamat reaktiot ja siihen johtaneet syyt on kuitenkin syytä käsitellä perinpohjaisesti.
Se on median oikeus. Samalla se on myös median velvollisuus.
Tai kuten Suomen Kuvalehden toimittaja Jari Lindholm kirjoittaa blogissaan: “Ne surevat, joilla on surtavaa. Meidän muiden tehtävänä on edelleen käyttää järkeämme.”
Salailu ja kiusallisten asioiden lakaiseminen maton alle on vaarallista. Mikäli epäkohdat ja arkaluonteiset asiat jätetään muhimaan, niistä ei koskaan päästä eroon.
Hyssyttelyn ilmapiiri myös lisää ihmisten tuntemaa epävarmuutta, kun he joutuvat miettimään, mistä asioista on soveliasta puhua ja missä seurassa.
Tämä kaikki vähentää lopulta yhteiskunnan jäsenten välistä keskinäistä luottamusta.
Se on liian kallis hinta maksettavaksi surusta.

Vapaa Sana 8.11.07

Kirkko miettii rooliaan vuonna 1918

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden päättyessä joudutaan ikävämpien muistojen äärelle. Tammikuussa 1918 Suomessa puhkesi kapina ja tammikuun lopulla maa oli sisällissodassa.
Vuoden 1918 sotaa on tutkittu paljon ja eri puolilta. Viime vuosina on kuitenkin noussut esille tarve arvioida silloisen evankelis-luterilaisen kirkon roolia sodassa ja sen jälkiselvittelyissä. Kirkko oli sodassa valkoisten puolella ja kansan eheytymistä sodan jälkeen vaikeutti mm. joidenkin piispojen tiukka asenne.
Nyt Suomen kirkko on päättänyt järjestää seminaarin tammikuussa kirkon roolista 1918. Seminaarissa pyritään arvovaltaisella joukolla kartoittamaan mm. vielä tarvittavaa tutkimusta. Paneelikeskustelun aiheeksi on nostettu kysymys, tulisiko kirkon pyytää vielä anteeksi.
Koko tämä aihepiiri on ehkä täällä Kanadassa poikkeuksellisen kiinnostava. Tänne muutti paljon vuoden 1918 hävinneen osapuolen suomalaisia. He perustivat myös muistojärjestöjään. 20-luvulla aloitti täällä myös Vapaussodan aseveljien yhdistys, joka sittemmin muuttui myös toisen maailmansodan veteraanien järjestöksi.
Kanadansuomalaisuuden kärjistyneessä ilmapiirissa evl-papisto sijoitti itsensä selkeästi poliittiselle kartalle. Suomalaisissa evankelisluterialisissa seurakunnissa täällä Kanadassa jatkui eräänlainen “valkoinen perinne” pitempään kuin Suomessa. Viimeistään 1960-luvulla kirkko otti Suomessa etäisyyttä joihinkin osiin historiastaan, ehkä kuitenkin enemmän vaikenemalla kuin keskustelemalla.
Täällä Kanadassa kirkot ovat enemmän seurakuntalaisten johdossa kuin Suomen hallinnollisesti keskusjohtoisessa ympäristössä. Tämän takia ehkä oman menneisyyden kriittinen arviointi on ollut täällä vaikeampaa.
Suomessa tehtävän selvitystyön tulokset tietenkin ovat täälläkin aikanaan käytettävissä. Suomalaisten seurakuntien olisi ehkä syytä harkita omien entisten asenteidensa paikallista arviointia ja keskustelua menneisyydestään.
Täällä Kanadassa vuoden 1918 tapahtumat elävät sukujen perinnetetietona, ja myös katkeruutta ja epäoikeudenmukaisuuden kokemista on suvuissa säilynyt.
Ehkä täälläkin pitäisi harkita anteeksipyyntöä.

Vapaa Sana 1.11.07

Kaupunki tarvitsee rahoituksensa

Ontarion vaaleja odottamaan siirretyt uudet rahoitusmuodot tulivat hyväksytyiksi Toronton kaupunginvaltuustossa.
Maksajina ovat maakauppoja tekevät ja moottoriajoneuvojen omistajat. Tällä lisärahoituksella katetaan 175 miljonaa kaupungin 414 miljoonan dollarin rahoitusvajeesta.
Loppuosan rahoittamisessa vaihtoehtoihin kuuluu omaisuusveron nostaminen, alkoholin hinnan korotus, tietullit, viihteen verottaminen, parkkimaksut sekä muun muassa katumainosten verottaminen. Varmaan muitakin vaihtoehtoja on.
Kaupungin tulopohjan lisääminen viestii siitä, että kohtuullisenkaan laadukasta kaupunkiasumista ei saa ilmaiseksi. Tämä sitoutuminen kaupungin palvelujen rahoittamiseen on helpotus niille, jotka ovat pelänneet Toronton luisumista tilanteeseen, jossa yhä suurempi osa hyvää asumista haluavista hakeutuu kauas kaupungista. Tosin uudet maksut eivät ole mikään tae nykyiselle palvelutasolle esimerkiksi joukkoliikentessä. Mutta seuraavana voidaan sillä sektorilla selvittää myös kulurakennetta ja toiminnan tehokkuutta.
Toronton työmatkaliikenteestä suuri osa perustuu edelleen yksityisautoiluun, etenkin vähän kauempana asuvien matkat keskustaan.
Kiskoliikenteen kehittäminen ei riipu yksin kaupungista, vaan kuvassa on myös provinssi. Kiskoliikenteen pikainen kehittäminen ja rasitteiden kohdistaminen etenkin yksityisautoiluun on järkevää. Tähän liikenneongelmaan liittyy myös keskeisten kaupunkien välisten junayhteyksien parantaminen.
Tällä saralla tarvitaan kuitenkin myös valistusta. Katurakenne ei millään tule kestämään autoilun jatkuvaa kasvua ja vastaviin investointeihin ei ole varaa. Kyseessä on elämäntapakysymys, jonka käsittelyä vauhdittaa niin kaupungin talous kuin ympäristön tila.

Vapaa Sana 25.10.07

Suomessa NATO-keskustelu tiivistyy

Suomi on venäläisdiplomaatin esitelmän ja sitä seuranneiden televisiolausuntojen jälkeen joutunut entistä vaikeampaan turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Siinä on nyt myös enemmän julkisuuden paineita kuin aiemmin.
Kovin perimmäisiin kysymyksiin menevää julkista turvallisuuspoliittista keskustelua ei Suomessa ole käyty vuosikymmeniin. Neuvostoliiton romahdettua muuan suomalainen upseeri sanoi, ettei sillä suunnalla ole ongelmia viiteentoista vuoteen. Arvio oli aika osunut.
Suomessa on toistettu vuosikymmenet Paasikiven lausuntoa siitä, että kaikki riippuu maantiedosta. Tai että ystävät on valittava läheltä ja viholliset kaukaa.
Kuitenkaan selvää ja varmasti historian koulussa aikanaan varmasti oikeaksi osuvaa ratkaisua ei ole. Kansainvälisessä kriisissä Suomi saattaisi NATO-maana joutua pahemman hyökkäyksen kohteeksi kuin irrallisena. Toisaalta ilman liittoa Suomi voisi pahimmillaan joutua olemassaoloaan uhkaavaan tilanteeseen jo kriisin asemiinajovaiheessa.
Monet kommentoijat pitävät todennäköisenä Suomen lähentymistä valtaosan Eurooppaa yhdistävään sotilasliittoon.
Kun se valinta on tehty, sitten Suomen on syytä palauttaa mieleen Kekkosen lausuma lääkärin ennemmin kuin tuomarin roolista.
Suomelle olisi eduksi myös se, että reunavaltioiden, joihin Suomikin kuuluu, asiantuntemusta ja tilannesilmää arvostettaisiin ja kuunneltaisiin vallan ytimessä. Tämä tapahtuu parhaiten olemalla mukana.

Vapaa Sana 25.10.07

Liberaalien ahdinko

Käytännön poliittisessa elämässä voi tapahtua yllätyksiä. Kansa voi tietenkin yllättää vaaleissa, mutta vastoin ennakkokaavailuja voivat mennä myös erilaiset vaalitilanteet, joissa on useita äänestyksiä ja kaikki taktikoivat. Tuolloin lopputulos voi ikäänkuin mennä kokonaisuuden kannalta pieleen.
Näin suunnilleen kävi, kun Stéphane Dion valittiin kesällä 2006 Kanadan liberaalien johtajaksi. Heti vaalin jälkeen poliittiset toimittajat totesivat ratkaisun olleen konservatiiveille paras mahdollinen.
Vaikka mielipidetutkimukset osoittavat liberaalien kannatuksen olevan kohtuullisen ja vaikka konservatiivien vähemmistöhallituksen politiikkaan voisi käydä käsiksi täyttä päätä, puolue ei uskalla mennä vaaleihin.
Tilanteesta on lähinnä vastuussa puoluejohtaja Dion, joka ei ole saanut organisaatiotaan toimimaan. Sisäiset vaikeudet ovat tulleet julkisuuteen.
Puoluejohtajakisassa viime vuonna aluksi ennakkosuosikkina ollut Ignatieff on päätynyt Dionin neuvonantajan ja vaurioidentorjujan asemaan.
Pahin vaihtoehto liberaaleille on kuitenkin se, että puolueen kannatus rapautuu konservatiivien politiikkaa tukiessa. Ontarion vaaleissa siirtymää tapahtui myös konservatiiveista liberaalien ohi NDP:hen ja vihreisiin. Tämä voi toteutua myös kansallisella tasolla.

Vapaa Sana 18.10.07

Paluumuuttaja arvioi terveydenhoitoakin

Julkisen terveydenhoidon tulevaisuus on noussut Suomessa yleiseen keskusteluun jälleen, nyt mahdollisesti tulossa oleva sairaanhoitajien lakon takia.
Sairaanhoitajat vaativat huomattavia palkankorotuksia. Heidän kanssaan samoissa työyhteisöissä potilaita hoitavat perushoitajat hyväksyivät työnantajan tarjouksen, sairaanhoitajat eivät.
Suomessa on ollut vaikeuksia täyttää sairaanhoitajien toimia mm. siksi, että koulutettua työvoimaa on mennyt ulkomaille paremman palkan perässä tai hakeutunut muille aloille.
Sairaanhoitajien lakkotilanteessa, jos niin pitkälle mennään, on nähty jonkinlainen ratkaisun paikka Suomen terveydenhoitopalvelujen tulevaisuudelle.
Jos sairaanhoitajat onnistuvat nostamaan ammattikuntansa uudelle palkkaustasolle, sairaanhoitajien ansiotaso Suomessa olisi kilpailukykyinen muiden hyvinvointivaltioiden kanssa. Sairaanhoitajia ei enää luettaisi Suomessa ns. pienipalkkaisiin.
Sairaanhoitajien palkkakuopan hoitaminen turvaisi myös Suomen julkisen terveydenhoidon tulevaisuutta potilaan kannalta laadukaana palveluna.
Toinen vaihtoehto on se, että kilpailukyvyntöntä palkkaa maksava julkinen terveydenhoito heikkenee mm. työvoimapulan takia ja yksityisen sektorin kysyntä kasvaa. reaktiona julkisen puolen huonoon hoitovalmiuteen... Nykyisin Suomessa yksityinen sairaalasektori on mitätön, yksityistä avohoitoa kuitenkin on merkittävästi etenkin suurissa kaupungeissa.
Julkisen terveydenhoidon heiketessä Suomeen muodostuisi todellinen kahden kerroksen sairaanhoito. Julkisen palveluja käyttäisivät ne, joilla ei ole varaa käyttää yksityistä.
Mitä tällä kaikella on sitten merkitystä tätä lehteä lukevan kanadansuomalaisen kannalta?
Suomen terveydenhoidon tila ja tulevaisuus kiinnostaa lähinnä mahdollisen paluumuuton kannalta. Suomen tarjoama mahdollisuus saada kansalaisuus takaisin Kanadan kansalaisuutta menettämättä on lisännyt myös ikäihmisten halukkuutta palata Suomeen eläkevuosiksi.
Jos tarkoituksena on elää Suomessa vaikkapa parikymmentä viimeistä vuotta, on hyvä ottaa muuttopäätöksissä huomioon se, mihin suuntaan Suomen terveydenhoito on menossa.
Suomessa on tällä hetkellä kohtuullisesti toimiva julkinen terveydenhoito, jota etenkin avohoidon puolella voi täydentää suhteellisen edullisesti omin varoin. Nykyjärjestelmä on Suomessa ehkä Kanadaa palvelukykyisempi, jos muuttajalla on vähän ylimääräistä sijoittaa hoitoonsa.
Mutta pienikin siirtymä yksityispuolen hyväksi voi tehdä Suomesta jo Kanadaan verrattuna heikomman vaihtoehdon kohtuullisesti toimeentulevallekin

Vapaa Sana 11.10.2007

Uuden Suomen paluu

Tällä viikolla tapahtui Suomessa sellainen viestintämaailman erikoisuus, että viitisentoista vuotta sitten kuollut sanomalehti Uusi Suomi palasi yleisön saataville verkkopalveluna osoitteessa: www.uusisuomi.fi
Kyse on suomalaisen toimittajan ja vauraaseen teollisuussukuun kuuluvan Niklas Herlinin aikaansannoksesta. Alma-Media, jolle Uuden Suomen julkaisuoikeudet ja tavaramerkit olivat päätyneet, suostui myymään ne.
Kyse on tietenkin vain nimestä. Sanomalehtirotaatio ei käynnistynyt, ja tuotteen tekijätkin ovat pääosin uutta polvea.
Maailma on sitten 1991 myös kovasti muuttunut. Ehkä ei kannata, miettiä millaisin refleksein entisen “Usarin” toimituksessa uutisiin olisi suhtauduttu. Osa niistä reflekseistä oli aikansa lapsia ja toivottavasti jää sinne lehdistöhistoriaan. Uusi Suomi tapasi mainostaa itseään Eero Petäjäniemen päätoimittajakaudella iskulauseella Valtakunnan laatulehti. Siinä on linjausta myös uudelle tuotteelle. Uuden median tekijöiden tulee löytää nykymaailmaan istuva Uuden Suomen henki.
Uuden Suomen paluulla on ehkä osittain enemmänkin merkitystä täällä merten takana kuin Suomessa. Asiamedian tarjonta on ollut oleellisesti heikompaa mm. siksi, että vastoin yleistä kehitystä Suomen Kuvalehti, yksi asiamedian johtava suomenkielinen tuote Suomessa, tarjoaa vain osan aineistostaan netissä. Lehti on tilattava, ja tulee sitten seuraavan viikon alussa. Tässä mielessä Uuden Suomen tulo markkinoille, vieläpä ilmaisena, lisää laatujournalismin saatavuutta Suomen ulkopuolella suhteessa enemmän kuin Suomessa.

Lehdistöllä vastuunsa kielestä

Käsitteen Uusi Suomi Suomen mediakenttään palauttanut Niklas Herlin luonnehti lehtensä linjauksia US-verkkosivuilla ennen toiminnan alkua. Niistä täällä merten takana on pantava merkille huolenpito suomen kielestä. “Tällä pienellä joukolla [kirjoittaja viittaa suomalaisiin maailmassa] on oikeus nauttia hyvästä kielestä ja hyvästä Uudesta Suomesta. Kieli on arvo, se pysyy ja muuttuu ja siitä pidetään huolta.”
Kieli muuttuu, mutta se ei saa rapautua. Suomessa median kielenkäyttö on monivivahteistunut. Median kieli Suomessa alkaa ehkä yhä enemmän eriytyä lukijakunnan mukaan. Laatulehdistöllä on oma ilmaisunsa, muilla omansa. Radiossa kieli on eriytynyt kanavittain. Uusi Suomi ilmeisesti aikoo luvata nettisivuja, joiden parissa voi viettää aikaa ilman riskiä siitä, että hermostuu kielestä.
Uusi Suomi ottaa siis vastuuta kielestä. Tämä on merkittävää näin kaukaa ulkomailta katsottuna. Ulkosuomalaismediassa lienee pohdittu, antaako mennä vai kannattako pitää yllä suomen kielen rakennetta. Täällä Torontossa syntyi vilkas keskustelu viime kesänä tämän lehden toimittajan puuttua ensi kesän suurjuhlien painettujen esitteiden lukuisiin virheisiin. Täällähän on myös esitetty mielipidettä siihen suuntaan, että ulkosuomalaisten kieli voi olla millaista vain, eihän kukaan “Suomesta voi meitä määrätä”. Määrätä ei voi, mutta voi antaa mallia ja auttaa ymmärtämään merkityksiä. Ulkosuomalaisyhteisöissä tarvitaan tietenkin kaikkia kielimuotoja. Suomen kielen rakenteen hallinta nimittäin alkaa olla uhattu luonnonvara. Uuden Suomen kustantajan huoli kielestä on hyvä ottaa ohjaksi muuallaki

Vapaa Sana, 27.9.07

Onnittelumme, Suomi-talo

Toronton Suomi-talo viettää tällä viikolla 25-vuotisjuhlaa. Vuonna 1982 talo hankittiin suomalaisten kokoontumispaikaksi. Suomi-talo muistetaan ehkä parhaiten Toronton eri etnisten yhteisöjen talojen viihdetarjontaa yhdistäneestä ”karavaani”- hankkeesta. Sen peruina talon katolla on edelleen kyltti Helsinki Pavillion.
Suomi-talo syntyi aikana, jolloin kaupungin suomalaiset olisivat pystyneet huomattavasti parempaankin, jos yhteistyön edellytyksiä olisi ollut. Mutta suomalaista Torontoa ovat aina halkoneet erilaiset rajat, eikä niitä voitu ylittää. Politiikka ja erilaiset järjestöidentiteetit ovat aina olleet suomalaisuutta painavampia tekijöitä. Suomalaisuus ei erityisemmin yhdistänyt.
70-luvun lopulla kaupungin suomalaistoimijoista mm. Finnish Social Clubilla oli oma talonsa Scarbouroughssa, Suomalaisella Järjestöllä oli vielä Don Hallinsa (Se myytiin pian ja CSJ osallistui tuotolla mm Suomi-Kodin rakentamiseen). Asenteet Järjestön suuntaan olivat parikymmentä vuotta sitten vielä niin lujia, että koko suomalaiskentän kattava haaliyhteistyö tuskin olisi ollut mahdollista. Mutta koko ”muu” kenttä olisi voinut laittaa hynttyyt yhteen ja saada jotain aikaan. Social Clubin haalinpito päättyi 2002 kiinteistön myyntiin, sen jälkeen esimerkiksi teatteri on esiintynyt vuokratiloissa.
Suomi-talolla ei nykyisin ole mainittavasti suomalaista toimintaa. Hyvän liikkeenjohdon turvin Suomi-talo on kuitenkin vuokrannut tilansa tuottavaan käyttöön ja toimii hyvinkin omillaan. Taloa on myös kunnostettu.
Talo ei suomalaisten tapahtumapaikkana oikein vedä. Syyksi on sanottu mm. parkkipaikkojen vähyyttä ja juhlatilan mataluutta. Niinpä suomalaisia tilaisuuksia on pidetty virolaisten, latvialaisten ja armenialaistenkin taloilla, ja muualla. Selkeästi maallisia tilaisuuksia on järjestetty myös Agricolan kirkolla, joka saa tilanvuokrauksesta hyvät tulot hengellisen toimintansa tueksi. Uskonnollisten tunnusten katveessa on kokoontunut vuosittain jopa Osuuspankin vuosikokous.
Tilanne on huono ja ratkaisukeinoja on eri tahoilla mietittykin. Yksi niistä on Suomi-talon kiinteistön myynti ja uuden suomalaisen keskuksen rakentaminen sopivan lisärahoituksen turvin, jonnekin kohtuulliselle paikalle Torontoon. Tähän yhtälöön kuulunee myös suomalaisten hallitseman Osuuspankin arvokkaan kiinteistön tulevaisuus

Vapaa Sana, 20.9.07

Monen mallin suomalaisia

Pitkään ulkomailla asuneet suomalaiset edustavat usein myös asuinmaansa tapoja, ja myös yleisiä asenteita.
Tämä näkyi myös Ulkosuomalaisparlamentin äskettäin käsitellessä eri maista ja maanosista tulleita aloitteita.
Joissakin maissa yhteiskunnan tuki ja yhteiskunnan osallistuminen yksilön elämään on toivottavaa, jossain muualla korostetaan yksilöllisyyttä ja omaa vahvuutta.
Jossain pohjois-amerikkalaisessa kommentissa vilahtikin ajatus siitä, että osa aloitteista oli selvästi “welfare -maissa” elävien tekemiä. Kun taas amerikkalaisessa mallissa hoidetaan asiat itse, tai talkoohengellä.
Talkoohenki varmaankin mainittiin siinä tarkoituksessa, että siinä aloite ja toteutus lähtee kansalaistasolta, eikä yhteiskunta muutoin ole mukana. Kuitenkin suomalainen talkooperinne on myös ollut huonommin menestyneiden tai vaikeuksiin joutuneiden auttamista. Ja siten oikeastaan aika kaukana mallista, jossa jokainen itse, vastaa omista asioistaan ja eikä yhteiskunnan varaan turvaverkkoja juuri rakenneta, korkeintaan perheen tai suvun.
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tarjoaa tällä hetkellä varsin monipuolisen tuen lapsuudesta vanhuuteen. Osittain Suomi ohittaa Kanadankin. Äskettäin tämän lehden toimittaja tuli selvityksessään tulokseen, että tuet perheen perustamiseen ovat Suomessa paremmat, saati sitten tuki lasten koulutukseen. Ja Kanada on sentään monella tapaa lähellä Suomea.
Kaksoiskansalaisuuden myötä on Suomen passi myös monilla täysin erilaisessa sosiaalijärjestelmässä elävillä, ja niissä kasvaneilla.
Pohjoismainen hyvinvointiajattelu on yksi keskeisistä suomalaisista arvoista. Sitä ei kyseenalaisteta vakavasti missään osassa poliittista kenttää.
Tämä suomalainen konsensus ei voi ulottua ulkosuomalaisiin kaikissa maanosissa.
Esimerkiksi muuttoa Eurooppaan tai jopa Suomeen harkitsevan uuden kansalaisen laskelmissa suomalainen hyvinvointimalli voi kuitenkin yllättäen osoittautua muuttoa puoltavaksi, kun omaehtoisen mallin vakuutusmaksukulut ja muu epävarmuus otetaan huomioon

Vapaa Sana 13.9.07

Edunvalvonta jatkuu

Ulkosuomalaisparlamentin kymmenvuotisistuntoa oli etukäteen pidetty sukupolvenvaihdoskokouksena. Totta onkin, että monet alusta lähtien mukana olleet varapuhemiehet luovuttivat nyt tehtäviä uusille voimille.
Etenkään Euroopassa hankalaankin edunvalvontatyöhön halukkaista ei ole ollut puutetta. Myös Euroopan ulkopuolisille alueille on löydetty osaavat työn jatkajat. Jonkinmoinen tunnustus ulkosuomalaisen lehdistön panokselle on se, että uusista varapuheenjohtajista kaksi, Söder ja Cauthen, ovat kokeneita journalisteja.
Uusista kasvoista huolimatta USP:n kokouksessa korostui jatkuvuus. Ulkosuomalaisparlamentti on löytänyt oman poliittisen kulttuurinsa, jonka puitteissa osataan toimia siten, että edunvalvonta hoituu ja laitoksen asema suomalaisessa yhteiskunnassa ei vaarannu, pikemminkin vahvistuu.
Kokouksessa käytiin yllättävän vilkas keskustelu aika ajoin esillä olleesta ulkosuomalaisten omasta vaalipiiristä. Lopputuloksena oli, että vaalipiiri olisi vaikeasti saavutettavissa ja edunvalvonnallisesti jopa haitallinen.
USP vetosi viranomaisiin ja etenkin puolueisiin, jotta ne olisivat aktiivisempia ulkosuomalaisten suuntaan tiedotuksellisesti. Tämä lisäisi äänestysvilkkautta ja siten samalla ulkosuomalaisten painoarvoa vaaleissa.
Kokouksessa viitattiin täpäriin tilanteisiin vaalipiireissä. Suurempi ulkomainen äänestysaktiivisuus olisi voinut vaikuttaa ratkaisevastikin toiseen suuntaan äskeisten vaalien muutamassa taistossa.
Puolueiden kiinnostus ulkosuomalaisten ääniä kohtaan on ollut vaihtelevaa. Puolueilla on erityisjärjestöjä monille ryhmille, mutta ulkosuomalaistoimintaa vain vähän.
Uuden puhemiehistön evästyksiin kokoukselta kuuluu muun muassa kirjeäänestyksen tukeminen. Kirjeäänestyksellä ulkosuomalaisten osallistumisvilkkaus vaaleissa mitä ilmeisemmin saataisiin nousemaan.
Täällä Kanadassa äänestysmatkat ovat joillekin tavattoman pitkiä, mutta syystä tai toisesta edes Toronton kaupungissa äänestysmäärät eivät ole nousseet kuin pieneen osaan alueen suomalaisväestöstä.
Kysymys on myös tiedotuksesta. Kun tämä lehti ensimmäisen kerran viime vaalien alla julkaisi kaikkien Suomen ehdokkaiden nimet, tiedottamista tervehdittiin tyydytyksellä, mutta menettely sai myös hapanta vastaanottoa, ”kun me suomalaiset täällä Kanadassa” emme Suomen asioista enää ole kiinnostuneita.
Äänestysmahdollisuuksien uudistamisella palvellaan tietenkin ensisijaisesti lyhytaikaisesti ulkomaille muuttavia, mutta myös Suomen suuntaan valveutuneita perinteisiä siirtolaisyhteisöjä.
Yhteiskunnallista tietoutta Suomesta ei kennellekään tuputeta väkisin, mutta sitä tulisi olla saatavilla, ulkosuomalaisille sovellettuna. Erityisongelman muodostaa se, että äänioikeutettujen piirissä on uuden kansalaisuuslainsäädännön ansiosta myös suomea tai ruotsia osaamattomia, ehkä koskaan Suomen kamaralla käymättömiäkin.
Valtion ulkosuomalaispoliittisen ohjelman, johon puheenvuoroissa usein viitattiin, rinnalle syntynee ensi vaaleihin mennessä puolueiden ulkosuomalaispoliittisia linjauksia.
Ensimmäisenä työjärjestyksessä puoluetoimistoilla näyttävät olevan maahanmuuttajaohjelmat. Ulkosuomalaispoliittiset kannanotot tulevat osittain niiden puitteissa.
Tämä on parempi kuin ei mitään, mutta ulkosuomalaisuus ei tietenkään ole vain Suomeen palaajien kosiskelua.
Julkista panosta tarvitaan muun muassa suomen ja ruotsin kielten opetukseen ja suomalaisen kulttuurin ylläpitoon ja avaamiseen ulkosuomalaiskentässä.
Ulkosuomalaisasioista ei toivottavasti synny poliittista riitaa, sen sijaan toivottavasti näemme joskus poliittista kilpailua ulkosuomalaisten kannatuksesta.
Parlamentin tekemistä aloitteista osa oli selkeästi USP:n suurten saavutusten jälkihoitoa. Tehdyt esitykset muun muassa kansalaisuusilmoitusten määräajan pidentämisestä tai poistamisesta ja sukuperusteisen kansalaisuusoikeuden ulottamisesta kolmanteen polveen otetaan huomioon kansalaisuuslainsäädännön arviointihankkeessa, joka on tulossa vireille Suomessa.

Vapaa Sana 6.9..2007

Kanadan profiili Suomessa

Viime viikolla Torontossa käyneen suomalaisen poliitikko- ja virkamiesryhmän, sellaisiahan ajoittain käy, kommenteissa korostui jonkinlainen harmistuneisuus siitä, että Suomessa oikeastaan tiedetään päättäjien ja valmistelijoiden piirissä Kanadasta kovin vähän. Tieto liikkuu sattumalta. Tässä tapauksessa oli onnellinen sattuma, että matkakohteeksi oli valittu Kanada.
Kuten eräs lehden haastateltavista sanoi, USA:n varjo on liian iso, ainakin Suomesta katsottuna. Miksi tilanne sitten on näin? Yksi syy on varmaan se, että Kanadalle ei ole ollut kovinkaan keskeistä käyttää tiedotusvarojaan Suomen suunnalla. Suomi on Ottawan kannalta syrjäinen ja pieni eurooppalainen maa, hightech-nousustaan huolimatta. Kanada myös näkee Euroopan hieman G8-jäsenyytensä kautta. Muu osa EU:sta jää vähemmälle huomiolle. Nykyisen konservatiivihallituksen aikana vaikutelma tällaisesta painotuksesta on vielä korostunut. Toivottavasti se jää lyhytaikaiseksi.
Suomi ei ole Kanadalle myöskään siirtolaisten hankintamaa. Tosin Suomeen muualta tulleita IT-osaajia on siirtynyt tänne. Mutta suomalaiselle muutto Kanadaan vaatii erityisiä perusteita, koska vaakakupissa kielteisinä ovat mm yhteiskunnan huono tuki lapsiperheille ja olematon tuki opiskelulle. Sillä sektorilla Kanada on paljon Suomesta jäljessä. Jos korkeasti koulutettu nuoripari ei halua lapsia, jotka on hoidettava ja koulutettava, Kanada voi olla hyvä valinta.
Matkakommentteihin mahtui myös ajatus siitä, että Kanadan lähetystö Helsingissä olisi tiedotuksellisesti aktiivisempi. Erityisen agendan puuttuessa ja ilman Ottawan toimeksiantoa lähetystöt tuskin kuitenkaan lisäävät panostaan.
Joku voi kysyä, kuinka Kanada-kuva Suomessa voi olla puutteellinen (urheilua lukuun ottamatta) kun täällä asuu suuri suomalaistaustainen populaatio. Kanadansuomalaiset yhteisöt, etenkin toisen maailmansodan jälkeiseen siirtolaisuuteen pohjautuneet, eivät ole Kanadan yhteiskunnallisista asioista paljonkaan perustaneet, ainakaan siinä määrin, että niitä olisi haluttu pitää esillä Suomen suuntaan. Katse on ollut enemmänkin entisessä Suomessa, tai sitten omassa yhteisössä. Tietenkin suomalaisyhteisöstä on noustu jopa kabinettiministeriksi, mutta tämä ei yleiskuvaa muuta. Kanadan 80-luvun harkitessa Helsingin suurlähetystönsä lakkauttamista kanadansuomalaiset kuitenkin olivat liikkeellä

Vapaa Sana 30..8.2007

Yleisradion tehtävien rajaaminen hyödyttäisi ulkosuomalaisia

Helsingissä täysistuntoonsa kokoontuvan Ulkosuomalaisparlamentin suuri saavutus oli kansalaisuuslainsäädännön muutos. USP vaikutti myös Suomesta maksettavien eläkkeiden verotuskäytännön vaihtumiseen. Entinen lähdeverokäytäntö oli ollut kohtuuton etenkin pieniä eläkkeitä Suomesta saaville.
Melko täydellisen epäonnistumisen USP sen sijaan koki yrittäessään säilyttää Yleisradion ohjelmallisesti laajan saatavuuden ulkomailla. YLE teki mitä tahtoi.
Yleisradio on vaikeassa taloudellisessa tilanteessa. Yhtälön osapuolia ovat lupamaksurahoituksen rajallisuus ja toisaalta valtion Yleisradiolle antama kotimainen ns täyden palvelun tehtävä. Viimeksi Vanhasen ykköshallituksen ohjelmassa korostettiin laajaa käsitystä julkisesta palvelusta. Käytännössä Yleisradion on tuotettava kaikkea samaa kuin kaupalliset, ja sen lisäksi hoidettava julkisen palvelun erityistehtävät. Niihin kuuluu mm ohjelmien lähettäminen ulkomaille.
Nykyinen Suomen viestintäministeri Linden on julkisuudessa pohtinut ajatusta lupamaksukäytännön korvaamisesta budjettirahoituksella. Tämän rahoitusmuutoksen toteutuminen olisi ulkosuomalaisten edun mukaista. Samalla Yleisradion tehtävät tulisi rajata pääasiassa sellaiseen julkisen palvelun toimintaan, jota kaupallinen viestintä Suomessa ei harrasta. Käytännössä Yleisradion tarvetta kilpailla kaupallisten kanssa niiden koko sortimentin mitassa rajoitettaisiin. Siinä mallissa budjettirahoitteisella Yleisradiolla olisi taloudellisia mahdollisuuksia hoitaa ulkosuomalaisten palvelua. Nykyisellään Yleisradion on valittava, mihin se panoksia käyttää. Yhtiön keskeinen rintamalinja on kilpailu kaupallisten kanssa Suomen kaupungeissa ja maaseudulla. Tämä on ollut myös poliittisen tason tehtävänasettelu Yleisradiolle Ei siinä muuhun paljon rahaa jää, paitsi ruotsinkieliseen toimintaan, joka tietenkin on kunnolla hoidettava ja jossa ei varteenotettavia suomalaisia kilpailijoita ole.
Pohjois-amerikkalainen sähköinen media kelpaa harvoin malliksi Eurooppaan. Ehkä kuitenkin tässä. Kanadan CBC:n rajalliset tehtävät ja toimintamalli saattaisivat osittain sopia Suomeen. Täällä Kanadassa CBC tuottaa kahta valtakunnallista radiokanavaa sekä ulkomaanlähetyksiä (Radio Canada International, hoitaa myös maahanmuuttajapalveluja). CBC:n radiokanavat eroavat kaupallisista. CBC:n tunnistaa heti. Television puolella CBC sen sijaan saa ottaa mainoksia siinä kuin kaupallisetkin. CBC tuottaa kuitenkin myös dokumenttiohjelmia ja muuta sellaista, jota ei kaupallisen television tarjonnassa juuri esiinny.
Public service –mediayhtiön tehtävien määrittely entistä rajatummin voi olla Suomessa poliittisesti vaikea asia ainakin vasemmistolle ja mahdollisesti keskustapuolueellekin. Ulkosuomalaisten etu tällaista muutosta kuitenkin puoltaa ja sitä kannattaa ajaa. Nykyisellä rahoitusmallillaan YLE:llä tulee olla massiivinen kotimainen tarjonta joka makuun, jotta lupamaksumotivaatio säilyisi. Eikä silloin rahaa muuhun jää.

Vapaa Sana16..8.2007

Tiedonvälityksen luotettavuudesta

Maailman kenties suurin tietotoimisto joutui viime viikolla nolon paikan eteen, kun suomalainen iltapäivälehti Ilta-Sanomat paljasti sen levittäneen Titanic-elokuvassakin käytettyjä kuvia kuvittamaan Venäjän valloitusretkeä Pohjoisnavalle.
Edellisen kerran Reuters joutui nöyrtymään anteeksipyyntöön, kun sen nimen alla kulki Libanonin pommituksista kuva, johon kuvaaja oli lisännyt savua dramatiikkaa korostaakseen.
Sukellusvenetilanteen noloutta lisää se, että kuvien alkuperän hoksasi 13-vuotias poika. Mutta vaikka alkuperäinen virhe oli tehty Reutersissa, häpeän pistoksia tuntee varmasti nyt jokainen toimittaja, joka tarttui Titanic-kuviin kyseenalaistamatta sen alkuperää. Varsinkin, kun kuvat tulivat jakeluun jo ennen kuin Venäjän retkikunta oli saavuttanut Pohjoisnavan.
Kuvavirta kulkee toimitusten läpi rutiininomaisesti. Kun kuva tulee niin sanotusti luotettavasta lähteestä, sitä ei uutistoimituksen kiireisessä tahdissa jäädä pohtimaan.
Pohtiminen ehkä kannattaisi, sillä kuvien voima on edelleen valtaisa. Vaikka internet on tulvillaan kuvamanipulaation taidonnäytteitä, uutiskuvalla on edelleen ihmisten mielissä totuudentorven rooli.
Olemme tottuneet luottamaan tiettyihin uutislähteisiin. Oikeastaan tämä luottamus on välttämätön nykyisenlaisessa informaatioyhteiskunnassa. Tietotulvassa on pystyttävä pitämään toisia lähteitä luotettavampina kuin toisia ja luotettaviksi todistettujen lähteiden olisi oltava luottamuksen arvoisia.
Toimittajille tolkutetaan jo opiskeluaikoina, että lähteisiin pitää suhtautua varauksellisesti ja periaatteessa vasta, kun saman asian on vahvistanut useampi lähde, juttuun kannattaisi uskoa.
Reutersin sukellusvene-episodi osoittaa kuitenkin, että toimituksissa oletetaan asioita. Ilmeisesti olettamus lähti Reutersista, joka sai venäläiseltä televisioasemalta kuvamateriaalia. Reuters oletti, että ilman alkuperäviitettä lähetetyt kuvat olivat Venäjän Pohjoisnapa-retkeltä. Toimituksissa oletettiin, että Reuters tiesi, mistä kuvat olivat peräisin. Ja soppa oli valmis.
Suomen kouluissa opetetaan nykyään mediakritiikkiä. Silti painetun sanan – tai kuvan – voima on huumaava. Eräs suomalaisjulkimo totesi lehdessä, että vaikka hän saa lukea juorulehdistä täysin perättömiä väitteitä omista tekemisistään, hänen on silti vaikea muistaa, että muista julkkiksista kirjoitetut jutut voivat olla aivan yhtä vähän tosia.
Vaikka kouluissa periaatteessa opetetaan mediakritiikkiä, silti jotkut nuoret ja monet vanhemmatkin kuvittelevat, että myös kaikki internetissä julkaistu pitää paikkansa. Perinteisessä mediassa sentään on monta “portinvartijaa”, internetissä kuka tahansa vääräleuka voi levitellä “uutisiaan”.
Kun niin sanotussa laatulehdistössä väitetään perättömiä, kyseessä on useimmiten tahaton kömmähdys.
Mutta toki toimittajakin on ihminen ja täysin objektiiviseen tiedonvälitykseen tuskin pystyy kukaan.
Täällä Pohjois-Amerikassa uutiset tunnustavat väriä selvästi näkyvämmin kuin Suomessa. Näkökulma ratkaisee, kuka on tarinan konna ja kuka sankari. Ja kun surfailee läpi usean televisiokanavan ja lehden uutiset, eri painotukset tulevat näkyviin joskus suorastaan vatsaa vääntävän selvästi.
Harva lukija, katselija tai kuuntelija kuitenkin jaksaa kuluttaa merkittävän määrän aikaansa siihen, että tarkistaisi uutisen toisestakin lähteestä. Siksi nykyaikaisenkin tiedonvälityksen pitäisi pyrkiä jättämään poliittiset ja muut näkemykset kommentteihin ja pääkirjoituksiin.
Loppujen lopuksi, jos median kuluttajat lakkaavat luottamasta uutisiin, perinteisten tiedotusvälineiden taru on lopussa.
Ja toisaalta, lopussa ovat silloin myös tavallisen kansalaisen mahdollisuudet saada kokolailla luotettavaa tietoa maailmasta ilman sitä vaivannäköä, jota tekemään tiedotusvälineet ovat pestanneet palkkalistallisen väkeä. MH

Vapaa Sana 9.8.2007

TTC:n ei pitäisi olla ensimmäinen säästökohde

Torontolaisessa politiikassa on viime viikkoina kohistu veronkiristysten hylkäämisestä ja siitä, mistä rahat sitten saadaan jollei lisäveroista. Pormestari Millerin hallinto viestitti kaupungin eri toimistoille, että vyötä olisi tarve kiristää.
Toronton joukkoliikennelaitos TTC on yksi puhutuimpia säästökohteita, eikä suotta.
Ensimmäiset säästöuutiset saivat monet TTC:n asiakkaat vetämään aamukahvit väärään kurkkuun. Sheppardin metrolinja ehkä suljettaisiin, samoin kuin jotkut bussilinjat. TTC perääntyi pian ensimmäisistä kauhukuvista, mutta ilmeisesti palvelu ei ainakaan parane nykyisestä.
Hinnat ainakin noussevat. Toivottavasti TTC ottaa huomioon sen, että jos hinnat nousevat liikaa, moni matkustaja siirtyy metron penkiltä auton rattiin. Jo nyt Toronton joukkoliikenteen hinnasto on monen mielestä kipurajoilla ja aika korkea verrattuna moniin muihin kaupunkeihin. Esimerkiksi New Yorkin kuukausilippu maksaa 76 Yhdysvaltain dollaria, Kanadan dollarin nykykurssilla reilut 80 CAD – verrattuna Toronton liki 100 dollariin.
Joukkoliikennettä käyttää vain pieni osa Toronton työmatkalaisista, mutta jos joka kymmeneskin ihminen on poissa kuormittamasta ruuhkaisia Toronton katuja, se merkitsee aika paljon vähemmän pakokaasuja ja pölyä kaupunkilaisten keuhkoissa.
TTC:n palvelujen huonontaminen sopii aika huonosti Toronton julkilausuttuun tavoitteeseen olla ympäristöystävällinen kaupunki. On selvää, että ympäristön – ja samalla kaikkien ihmisten – suojelua ei ainakaan vie eteenpäin se, jos julkinen liikenne merkittävästi huononee.
Itse asiassa huononnuksen ei välttämättä tarvitse olla kovinkaan merkittävä, jotta ihmiset ostavat oman auton. Jo nyt säännöllisesti TTC:n kyydissä matkustava narskuttelee useasti hampaitaan. Ja jos liikennettä säästöjen vuoksi harvennetaan, hampaat narskuvat entistä äänekkäämmin. Eivät pelkästään siksi, että bussia tai raitiovaunua saa odottaa entistä kauemmin, vaan myös siksi, että istumapaikasta tai edes säällisestä seisomapaikasta on turha haaveilla.
Liikennelaitoksen olisi kenties mahdollista säästää jo sillä, että se tehostaisi toimintaansa. Monien bussilinjojen vakiomatkustajille on tuttu näky se, että kun ensin on odottanut bussia pitempään kuin aikataulun mukaan tarvitsisi, kulkupelejä saapuu peräkanaa pari kolme.
Muutakin asiakaspalvelua, säästöihin sinänsä ehkä liittymätöntäkin, olisi hyvä parantaa, jos halutaan saada nykyistä useampi torontolainen matkustamaan työpaikalleen julkisten pyörien päällä.
Esimerkiksi kuulutukset viivästysten syistä usein puuttuvat ja jos eivät puutukaan, ovat niin epäselviä, että hämmentyneet matkustajat nykivät toisiaan hihasta “kuulitko sinä, mitäköhän on meneillään”.
Yksi puoli radikaaleissa säästötoimenpiteissä on myös se, että jos Yonge-Sheppardin metrolinja tai mikä tahansa jonkun alueen pääasiallinen linja suljettaisiin vaikka väliaikaisestikin, ratkaisu olisi kuin isku vasten alueelle viime vuosina muuttaneiden kasvoja. Moni on laskenut liikkumisensa TTC:n varaan. Kuinka kävisi niiden, jotka eivät halua tai joilla ei ole mahdollisuutta hankkia omaa autoa?
Sen sijaan, että piiskaisivat TTC:tä leikkaamaan palvelujaan, Toronton kaupunginvaltuutettujen pitäisi tehdä julkinen liikenne kaupungin keskustassa houkuttelevammaksi.
Etuajo-oikeutetut kaistat raitiovaunuille ovat hyvä alku. Aivan ydinkeskustassa olisi ehkä toimivaa omistaa kokonaisia katuja julkiselle liikenteelle ja kevyelle liikenteelle sekä jalankulkijoille. Euroopassa on kokeiltu myös kaupunkitulleja eli keskustaan ajavien pitää maksaa.
Tällaiset toimenpiteet auttaisivat kenties vähentämään autoliikennettä raskaasti liikennöidyssä Toronton keskustassa ja samalla kaikki kaupunkilaiset voisivat hengittää kevyemmin.
Ilmastonmuutoskaan ei ole aivan pieni juttu huomioon otettavaksi.
MH

Vapaa Sana 2.8.2007
Koulukysymyksistä
vaaliteema Ontariossa

Ontarion konservatiivit haluavat ulottaa julkisen rahoituksen koulualalla myös uskonnollisille kouluille. Nykyisin varsinaisten julkisten koulujen lisäksi julkista rahoitusta saavat vain roomalaiskatoliset koulut.
Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan Ontariossa käy runsaat viisikymmentä tuhatta oppilasta muita kuin roomalaiskatolisia uskonnollisia kouluja. Heidän joukossaan on eriluonteisia kristittyjä, hinduja, juutalaisia ja muslimeja.
Liberaalien taholta esitystä on arvosteltu julkisen koulujärjestelmän heikentämisenä ja yksityisten koulujen tukemisena.
Kanadan väestö täydentyy jatkuvasti mitä erilaisimpia uskonnollisia taustoja edustavilla maahanmuuttajilla. Tulokkaiden “kanadalaistuminen” voi nykyisissä mediaoloissa olla hitaampaa kuin menneinä aikoina, lähtömaiden median ollessa nykyisin vaivatta saatavilla. Kanadan oman edun luulisi olevan päinvastoin se, että koululaitos tukisi väestöä yhdistäviä tekijöitä. Uskonto ei kuulu niihin.
Aiemmin on tuotu roomalaiskatoliset koulut julkisen rahoituksen piiriin. Tasa-arvon nimessä on tietenkin puolustettavissa verorahoituksen avaamista kaikille uskontopohjaisille kouluille. Parempi tie ulos tasa-arvo-ongelmasta olisi kuitenkin se, että roomalaiskatolisille kouluille annettaisiin pitkä siirtymäaika pois julkisesta rahoituksesta.
Ontarion julkinen koulujärjestelmä kärsii nykyiselläänkin rahoitustasonsa riittämättömyydestä. Konservatiivien esittämällä uudistuksella luotaisiin uusi neljänsadan miljoonan dollarin kulu. Julkisen koulujärjestelmän rahoitustason korjaaminen kaikkia hyödyttävästi olisi entistä kauempana tulevaisuudessa.
Nykyisessä moniarvoisessa yhteiskunnassa uskonnonopetuksen tulisi kuulua kirkoille ja muille vastaaville yhteisöille, jotka antaisivat opetusta jälkikasvulleen, omin varoin ja omissa tiloissaan. Julkisen koulun tulisi olla paikka eri kulttuuritaustojen kohtaamiselle kaikkia yhdistävän tietojen hankinnan äärellä. Koulut ovat opetuslaitoksia.
Uskontopohjaisten koulujen julkinen rahoitus voi myös lisätä paineita esimerkiksi kreationismin ja muun uskontotaustaisen luonnontieteen tarjoamiselle vaihtoehtoisena opetussisältönä myös uskonnon opetuksen ulkopuolella.
Onko Ontarion konservatiivien koululinjaus jotenkin enteellinen ehkä sille, että uskontoa oltaisiin tuomassa vaivihkaa takaisin osaksi yhteiskunnallista elämää ja sen poliittista normitusta. Tämä olisi Kanadan ja sen provinssien monikulttuurisen taustan huomioon ottaen tuskin yleisen edun mukaista.
Syksyn vaalikeskustelujen kannalta on myönteistä se, että keskusteluissa on päästy kysymyksiin perusarvoista ja -asetelmista.

Vapaa Sana 12.7...2007
Vastuullisuus kilpailukyvyssä

Suomi on sijoittunut hyvin Vastuullisen kilpailukyvyn indeksissä. Siinä on verrattu sataakahdeksaa maata. Tarkastelussa on otettu huomioon esimerkiksi työsopimuksien vaikuttavuus ja palkansaajien asema sekä yhteiskunnan palvelut.
Listaa johtaa Ruotsi, joka on saanut vertailussa 81.5 pistettä. Suomi on kolmantena luvulla 78.8.
Kanada sijoittui juuri kymmenen parhaan joukkoon, viimeisenä, pistemäärällä 73. Yhdysvallat oli kahdeksastoista.
Seurantaa järjestäneen yrityksen johtaja Simon Zadek korosti selvityksen julkistamistilaisuudessa hallitusten vastuuta maailman markkinoiden uudelleenmuotoutumisessa. “Jos emme toimi, markkinat vahingoittavat ihmisiä ja ympäristöä myös tulevaisuudessa.“ Zadekin mukaan hyvä uutinen on se, että maat pystyvät kilpailemaan vastuullisesti ja myös menestymään tuossa kilpailussa. Tämän edellytyksenä kuitenkin on se, että hallitusten ja muiden päättäjien on luotava oikeat puitteet. Toisin päin sanottuna, pelkästään omien päätöstensä ja omien etujensa mukaan toimiva yritysmaailma ei vastuullisuuteen lähde.
Tarvitaan normeja ja lainsäädäntöä. Kilpailukyvyn ja ihmisystävällisyyden välillä ei kuitenkaan tarvitse olla sovittamatonta konfliktia.
Ruotsi on saanut ykkösasemansa perusteella paljon julkisuutta vastuullisuudestaan. Tietenkin on myös ihmisiä, jotka eivät pidä Ruotsin mallista eivätkä oikein Kanadankaan mallista. “Pohjoismaisen mallin” purkamiseen tai ainakin sen mahdottomaksi osoittamiseen pyrkijöitä ei puutu.
Täällä Kanadassakin kilpailevat maan eurooppalainen historiallinen perinne ja sitä kautta tuleva hyvinvointimalli, ja toisaalta rajan takaa tarjolla olevat kovemmat arvot.
Kymmenen kärjessä -listalla ovat Ruotsin, Tanskan ja Suomen jälkeen Islanti, Britannia, Norja, Uusi Seelanti, Irlanti, Australia ja Kanada.
Hyviin asemiin Euroopan ulkopuolella sijoittuivat mm Chile, Etelä-Afrikka ja Etelä-Korea. Maat ovat tosin samalla pisteiden kymmenluvulla 60-69 kuin mm Yhdysvallat, mutta eroavat oman maanosansa ympäristössä edukseen.
Lähellä vastuullisista arvoistaan taas tunnustusta saaneita Pohjoismaita sijaitsevat Baltian maat näyttävät vastuullisuuskartalla ikävältä saarekkeelta. Viron, Liettuan ja Latvian kanssa samassa sarjassa ovat Länsi-Euroopassa vertailun mukaan vain Espanja ja Italia. Rajantakainen Venäjä luvullaan 48 on sitten taas vertailtavissa lähinnä Kiinaan, jonka luku on 47.
Baltialla oli kiire nousta Neuvostoliiton raunioista ja taloudellisia mahdollisuuksia sosiaaliturvaan ja työsuhdepuolen säännöksiin ei ollut.
Toivottavasti Baltian tilanne muuttuu pian. Muutoin se jää oudoksi saarekkeeksi Itämeren rannoille.

Vapaa Sana 5.7...2007

Washingtonissa tunnettiin Suomen asema

Yhdysvaltain tiedustelu-
palvelu on julkaissut
Suome koskevaa aineistoa, joka ulottuu 70-luvun alkuun saakka.
CIA:n raportointia on Suomessa kommentoitu lähinnä ihmetellen sitä, kuinka hyvin amerikkalaiset olivat selvillä itäsuhteiden pienistäkin liikahduksista. CIA osasi ennustaa mahdollisuuden, että presidentti Urho Kekkonen jatkaisi virassaan jonkinlaisen poikkeusjärjestelyn turvin. Näinhän tapahtui. Poikkeuslakivaiheen jälkeen Kekkonen vielä valittiin vaaleilla 1978.
Washington oli huolissaan ns suomettumisen leviämisestä Länsi-Eurooppaan. Suomen tilanne nähtiin kuitenkin maan omana valintana vaikeassa tilanteessa. Suomessa oli havahduttu siihen, että maa oli käytännössä luettu Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvaksi ja yritettiin toimia niin, että maa pysyisi itsenäisenä. Tähän kuului myös joukkotiedotuksessa yleistynyt pidättäytyminen Neuvostoliiton ja sen olojen arvostelusta. CIA:n raportoinnin tarkkuus osoittaa sillä olleen keskeisissä asemissa olleita tietolähteitä. Suomen poliittisen johdon linjausten tausta ja tavoitteet olivat siten myös Washingtonin tiedossa. Suomessa oli tehty välttämöttömyydestä hyve.

Washingtonin analyyseissa näkyvä jonkin-
moinen kylmä ymmärtämys ei levinnyt suomalaispiireihin täällä. Asenne Suomeen vaihteli täällä katsojan poliittisen kannan mukaan. Kanadan suomalaisten silloisella vasemmalla laidalla ihasteltiin Suomen idänsuhteita, oikealla laidalla oltiin kauhistuneita.
Pohjois-amerikkalaisessa ulkosuomalaiskentässä Suomen linjauksia ja Suomen joukkoviestimien suhtautumista Neuvostoliitton ei osattu yleensä asettaa geopoliittisiin yhteyksiinsä.
Seurauksena oli se, että vaikkapa ulkosuomalaisjuhlien jotkin paikalliset puheenvuorot alkoivat hämmentää Suomesta tulleita vieraita. Henkinen etäisyys Suomeen poliittis-historiallisessa aihepiirissä kasvoi.
Tietenkin Suomen ulkoasiainhallinto olisi voinut paikallisesti valistaa avainhenkilöitä, mutta tarvittavia luottamuksellisia välejä ei varmaankaan ollut. Täällä vierailevina professoreina tai muissa akateemisissa rooleissa olleet kansainvälisen politiikan asiantuntijat kyllä kävivät keskusteluja ja yrittivät selittää Suomen asemaa.
Nyt julkaistujen CIA-papereiden jakson jälkeen Suomen “suomettuminen” syveni. Alkoi mm olla ongelmana se, että jotkin silloisen nuoremman polven vaikuttajat alkoivat ottaa välttämättömyyden pakosta luodun asenteen ihan vakavasti. Joskus tulevaisuudessa voimme lukea, miten CIA koki tilanteen ja näkikö se oleellisia muutoksia tapahtuneen.

Vapaa Sana 29.6..2007

Suomalaista hoitohenkilökuntaa

Ulkosuomalaisparlamentin aluekokouksessa nousi esille mm suomenkielisen hoitohenkilökunnan tarve suomalaistaustaisen väestön ikääntyessä. Ongelma on oleellinen.
Suomalaiset hoitokodit ovat saaneet kiitettävästi harjoittelijoita Suomesta. Harjoittelijoiden työlupakäytäntö perustuu erillissopimuksiin maiden välillä. Maahantuloluvan saaminen edellyttää oppilaitoksen kirjoissa olemista ja ikäraja on yleensä 30 vuotta.
Hoitokotien varsinainen sairaanhoitohenkilöstö ei usein puhu suomea ja niinpä harjoittelijoille on usein langennut tulkin rooli potilaan ja hoitohenkilökunnan välillä.
Laitosten ja potilaiden kannalta olisi järkevää hankkia palvelukseen koulutettua suomalaista työvoimaa. Ongelmana on kuitenkin työlupien saanti. Kanada on varsin tiukka päätöksissään myöntää työlupia. Perusperiaatteena on se, että työlupa myönnetään vain, jos tehtävään ei Kanadasta saada vaatimukset täyttäviä henkilöitä. Todistelutaakka on asiassa työnantajalla, joka ulkomaalaisen aikoo palkata.
Ulkosuomalaisparlamentin Kanadan aluekokouksessa tämä ammattihenkilöstön kiinnittäminen ja työlupakäytännön helpottaminen tulivat esille asioina, joihin USP voisi vaikuttaa valtioden välisin keskusteluin.
Ulkomaalaisille annettavien työlupien niukkuutta täällä ajavat ymmärrettävästi ammattiliitot. Oletettavasti suomalaisten hoitokotien ja heidän edustajiensa on pystyttävä vakuuttamaan paikalliset ammattiliitot tämän työvoimatarpeen oikeutuksesta ja kanadalaisen rekrytoinnin vaikeudesta.
Ainakaan kaikissa suomalaisissa hoitokodeissa henkilöstö ei ole alan liittoihin järjestäytynyttä, eli alan “unioni” ei ole talossa. Jos rekrytointi Suomesta tulee mahdolliseksi, suomalaisten hoitokotien on varsin todennäköisesti osoitettava maksavansa “alan palkkaa”. Maahan tuleva landed immigrant voi sopia millaisista ehdoista tahansa, mutta kanadalaisten yritysten kiinnittämä työlupapohjainen ammattihenkilöstö on palkattava alan yleisen tason puitteissa. Tätä myös maahanmuuttoviranomaiset valvovat.
Ammattiliittojen kielteisen asenteen voittaminen voi olla yksinkertaistakin, jos toiminta on heille suhteellisen läpinäkyvää. Suomenkielentaitoisen henkilöstön tarve on ilmeinen ja helposti todistettavissa.

Vapaa Sana 21.6..2007

USP:n tulisi olla esillä myös suurjuhlien ulkopuolella

Kanadan suomalaisten suurjuhlien ohjelmaan kuuluu jo perinteisesti myös Ulkosuomalaisparlamentin aluekokous.
Syksyllä kymmenen vuoden ikään tuleva Ulkosuomalaisparlamentti on saanut aikaan merkittäviä uudistuksia, keskeisin niistä kaksoiskansalaisuuden salliva muutos Suomen lainsäädäntöön.
Ulkosuomalaisparlamentin tunnettuus ja julkisuuskuva vaihtelevat maanosittain.
Kiistattomista saavutuksistaan huolimatta USP ei ole täällä Kanadassa saanut aivan jakamatonta kannatusta. Kun tässä lehdessä Ulkosuomalaisparlamentin näkyvyyttä palstoilla lisättiin, saimme myös sensuuntaisia neuvoja, että “ulkosuomalaisparlamentin pitäminen esillä on huonoa bisnestä, koska se ei ihmisiä kiinnosta”.
Kyse on jotenkin samansuuntaisesta ilmiöstä sen kanssa, että Suomen eduskuntavaaliehdokkaiden nimien ja numeroiden julkaiseminen ärsytti joitakin lukijoita kovasti, toiset siitä kiittivät.
Merkittävää kuitenkin on, että Ulkosuomalaisparlamentti pystyi heti alkuvuosinaan nousemaan kanadansuomalaisen yhteisökentän perinteisten poliittis-historiallisten vastakkainasettelujen yläpuolelle. Tässä varmaankin auttoi USP:n voimakas tukeutuminen nyky-Suomeen. Se kuitenkin toisaalta kasvatti henkistä etäisyyttä osaan kanadansuomalaisista.
Näissäkin oloissa USP:n Kanadan alueen varapuhemiehenä alusta lähtien toiminut tri Veli Ylänkö on onnistunut asemoimaan USP:n täällä uskottavana vaikutuskanavana.
Täällä Kanadassa USP:n on allekirjoittanut 44 yhteisöä tai yritystä. Ne ovat pääasiassa ns. suuren siirtolaisuuden ajan maahanmuuton seurauksena syntyneitä. Aluekokouksia on pidetty suurjuhlien yhteydessä vaihtelevalla yleisömenestyksellä. Kun esimerkiksi Välimeren alueella pääsy USP:n edustustehtäviin on kilpailun kohde, Kanadassa kiinnostus on vähäistä.
USP-Kanada on tukeutunut lähes täysin perinteisen siirtolaisuuden suomalaisiin ja heidän jälkeläisiinsä.
Tässä mielessä viimekeväinen Kanadan alueraportti oli tervetullut avaus uuteen. Siinä nostettiin esille nykyisin Kanadaan muuttavien suomalaisten ongelmat mm. suoritettujen tutkintojen saamisessa hyväksytyiksi. Veli Niinimaan esittelemä Kanadan alueraportti olikin saanut Helsingissä ansaittua huomiota. Suomi-Seuran toimihenkilöt olivat luonnehtineet sitä kevään kokouksen parhaaksi aluekatsaukseksi.
Ulkosuomalaisparlamentin kontaktipinta uusmuuttajiin täällä Kanadassa on satunnainen. Aluekokoukset on järjestetty perinteisen siirtolaisuuden suurjuhlilla, jotka uusmuuttajia voivat kiinnostaa korkeintaan kuriositeettina.
USP:n tulisi kuitenkin tulla ulos suurjuhlilta ja järjestää aluekokouksia tai tiedotustilaisuuksia myös uusmuuttajille, olkoot he sitten siirtolaisia tai muutamaksi vuodeksi tänne työhön pistäytyneitä

Vapaa Sana 14.6.07

Olemme kanadalais-pohjoismaalaisial

Suomalaisilla ja muilla pohjoismaalaisilla, etenkin ruotsalaisilla, on paljolti yhteinen kulttuuritausta. Kuitenkaan täällä Kanadassa suomalaiset eivät ole aina asemoineet itseään erityisen pohjoismaalaisina. Kanadansuomalaisia, etenkin taustaltaan suomenruotsalaisia , on kyllä mukana skandinaavisissa ja ruotsalaisissa järjestöissä. Joissakin paikoin Kanadaa suomalaisiin ulottuva pohjoismainen yhteys on vahva, esimerkiksi Calgaryssä suomalaiset ovat osakkaina edustavassa skandinaavien haalissa. Yhteinen Scandinavian Centre on myös Vancouverissa.
Täällä Torontossa suomalaisten järjestämissä tapahtumissa ei juuri näy pohjoismaisuutta, sen sijaan näkyvästi on usein esillä Viro. Ei nykypäivän Viro, vaan lähinnä Viron menneet kärsimykset sodan aikana ja Suomen armeijassa palvelleet ns Suomi-pojat. Eipä juhlaa ilman Suomi-poikien osallistumista. Yhdessä Toronton suomalaisista kesätapahtumissa kesäkuun lopulla on juhlapuhujana suomalainen evp-eversti, ja lisäksi kolme virolaista aikanaan Suomea puolustanutta. Skandinaavinen näkyvyys suomalaisten juhlissa on vähäisempää. Ruotsin lippua ei juuri näy, Viron lippu usein. Tilanteen selitys on se, että toisen maailmansodan jälkeen oli syntynyt aatteellinen yhteys pakolaisvirolaisten ja monien tänne Suomesta siirtolaisina tulleiden välillä. Suomesta Kanadaan muuton pontimena oli usein ollut myös tyytymättömyys Suomen silloiseen ulkopoliittiseen linjaan. Virallinen Suomi karttoi pakolaisvirolaisia, mutta osalle ulkosuomalais-Suomea he olivat läheisiä.
Suomalaisiin tapahtumiin osallistuvalle toiselle ja etenkin kolmannelle polvelle saattaa muodostua käsitys, että entinen kotimaa oli jotenkin kulttuurikokonaisuus Viron kanssa, kaiken muun yhteydenpidon ollessa toissijaista. Itse asiassa jotain tämänsuuntausta väärinkäsitystä on esiintynytkin. Tämä ei oikeastaan ole yllättävää ottaen huomioon sen paatoksen, millä Viron ja Suomen läheisyyttä on monasti tuotu esille, tässä sanomalehdessäkin.
Mutta sitten tulevaisuudessa, kun suomen kieli on jättänyt suomalaisuuden tässä maassa ja perinne elää englanniksi, yleinen pohjoismainen tausta ja arvot voivat olla nykyistä merkittävämpi kiinnekohta. Yhteispohjoismainen englanninkielinen perinne voi olla kanadansuomalaisuuden viimeinen koti, toivottavasti pitkäaikainen. Siihen muuttoa pitäisi jo valmistella.
Tässä suomalaisuuden vaiheessa Kanadassa tulisi määrätietoisesti syventää, ja todellisuudessa avatakin, yhteyksiä muuhun pohjoismaiseen kenttään. Pohjoismaisen perinteen ja kulttuuritaustan tulisi myös olla esillä Suomi-kouluissa, varmaan onkin.
Suomella on satojen vuosien yhteinen historia Ruotsin kanssa. Ruotsin 1700-luvun lopun laki löytyy suomalaisen valtiorakenteen ja hallintokäytännön taustalta. Kaikesta maallistumisesta huolimatta protestanttinen kristillinen perinne leimaa Pohjolaa. Ja ennen kaikkea pohjoismainen hyvinvointiajattelu kattaa koko Pohjolan. Baltiaan se ei vielä ulotu.
Finnish heritage on tietenkin eri asia kuin Swedish heritage, mutta niitä yhdistää kuitenkin paljon Nordic heritage

Vapaa Sana 28.5...07

Kriisinhallinnalla on hintansa

Suomalaiset ovat nyt kokeneet samaa kuin kanadalaiset jo pitempään. Afganistanissa kuollut sotilas palaa lipulla verhotussa arkussa.
Suomalainen kokemusmaailma on kuitenkin kaukana kanadalaisesta tilanteesta. Kanadan kokemien tappioiden määrä on suuri ja Kanadassa koko Afganistanin tilanne koetaan yleisessä mielepiteessä läheisemmin kansallisen edun puolustamisena. Tosin pinnan alla Kanadan roolista voi olla hyvinkin kriittisiä ajatuksia, mutta niiden esittämisestä pidättäydytään etenkin surutilanteissa.
Kanada on de facto käytännön sotatilassa Afganistanissa ja media toimii omaksutun kaavan mukaisesti. Jokainen kaatunut tai ryhmä kaatuneita on esillä televisiossa isänmaalliseen henkeen. Kaatuneiden määrän kasvamisesta huolimatta mediapeitto on säilytetty laajana.
YK:n rauhanturvaamistehtävissä on suomalaisia menehtynyt vuodesta 1964 lähtien. Silloin vietettiin Helsingin Hietaniemessä sotilashautajaisia ensimmäisen kerran sitten 40-luvun.
YK-tehtävistä sittemmin NATO-johtoisiksi muuttuneet rauhanturvaamisoperaatiot nähdään Suomessa ensijaisesti tehtävinä, joihin on lähdetty vapaaehtoisesti ja joihin liittyvän riskin asianomainen on tiennyt. Tehtäviä ja niissä annettuja uhreja arvostetaan, mutta kytkentää kohtalon vuosien isänmaalliseen uhrimieleen ei ole.
Täysin toinen olisi tilanne, jos Afganistaniin tai muualle menisi palvelukseen käskyllä määrättyjä reserviläisiä tai vakinaisen väen henkilöitä. Mutta sellaiseen päätökseen ei Suomessa ole poliittisia edellytyksiä, kun uhka ei ole maan rajoilla.
Eduskunnan puhemies totesi Suomen kansallisen velvollisuuden olevan turvata rauhaa ja demokratiakehitystä myös muissa maissa. Suomella on Kanadan tavoin pitkät ja kunniakkaat perinteet rauhanturvaamisessa ja kriisien hillinnässä.

Puhemiehiä valitaan

Maailmalla asuvia suomalaisia edustavaan Ulkosuomalaisparlamenttiin valitaan jälleen eri maanosien edustajia.
Kymmenen vuotta täyttävä USP on tulossa vaiheeseen, jossa monet sen pioneerit ovat jäämässä toiminnasta pois.
Uusia varapuhemiehiä ollaan valitsemassa ainakin Kanadassa, Australaasiassa ja Välimeren alueella.
Täällä Kanadassa ulkosuomalaisparlamentin merkitystä ensin todistellut ja sitten pian jo sen saavutuksia esittelemään päässyt varapuhemies Veli Ylänkö luopuu tehtävästä. Ylängön aikana USP:n Kanadan alue on ollut aktiivinen toimija, jonka ääni on kuulunut kokouksissa Helsingissä. Ylängön seuraajan aikana on varmistettava USP:n paikallisen tuntemuksen laajeneminen ja USP:n tavoittavuus Kanadassa.
USP:n varapuhemiehen tehtävä voi olla ajoittain epäkiitollinen. Tehtävässä joutuu mitä ilmeisemmin selittämään USP:n saavutuksia ja tulevia tavoitteita myös yleisölle, joka epäilee tämän edunvalvontakanavan merkitystä. Palkitsevuus on työn tuloksissa, myös vastaisuudessa.
Tehtävään ei kannata pyrkiä, jos sitä ei pysty hoitamaan. Varapuhemiehellä tulee olla mahdollisuus matkustaa Suomeen kokouksiin ja myös liikkua alueellaan. Varapuhemiehen tulee voida asettaa USP senverran korkealle, että harva paikallinen tapahtuma estää Helsinkiin matkustamisen. Jo hankittu hyvä suhdeverkko omassa maanosassa on keskeistä. USP:n alueelliselta varapuhemieheltä on myös voitava odottaa monien ryhmäkuntaisuuksien yläpuolelle nousemista. Tehtävän hoitaminen edellyttää hyvää suomen ja englannin taitoa. Ainakin auttava ranska ja Suomen toinen kotimainen olisivat paikallaan.
Joissakin päin maailmaa varapuhemiesten tehtävien täyttämisestä on syntynyt voimakastakin kilpailua. Osittain tämä heijastaa USP:n aluejaon myötä syntyneitä jännitteitä. Välimerellä suomalaisia on runsaasti Espanjan ohella Italiassa ja Kreikassa.
Kanada on joihinkin muihin USP:n alueisiin verrattuna hyvin yhtenäinen toimintapiiri. Idän ja lännen välillä voi olla jännitettä, mutta yhtä hyvin sitä voi olla pohjalla muut vastaan suomalaismitassa ylivoimainen Ontario.
Nimitys ”puhemies” tulee Suomen eduskuntakäytännöstä. Täällä Pohjois-Amerikassa se joskus sotketaan sanaan spokesman, eli edustaja. USP:n varapuhemies on kuitenkin samalla alueensa spokesman Suomeen ja Suomen mediaan päin. USP:n varapuhemiehellä on mahdollisuus profiloitua Mr. Kanadaksi, tai jäädä näkymättömiin.
Tällä hetkellä vaaliin on ilmoittautunut yksi ehdokas, nykyinen pitkäaikainen varapuhemiehen varahenkilö. Jos muita ehdokkaita ilmaantuu, on toivottavaa, että ehdokkaiden toimintakykyä ja motivaatiota arvioidaan avoimesti. USP:n varapuhemiehen ja hänen varahenkilönsä vaalista ei missään tapauksessa tulisi muodostua jonkinlaista näytön paikkaa muissa asioissa kuin Ulkosuomalaisparlamentin edistämisessä täällä Kanadassa

Vapaa Sana 7.9..2006

Huomiota kanadansuomalaiselle historialle

Keskeistä kanadansuomalaisten vaihetta yhden henkilön ja hänen perheensä kautta kuvaava dokumenttielokuva Letters from Karelia on nimetty ehdolle Kanadan Gemini-palkinnon saajaksi.
Elokuva antaa asiakirjoihin ja autenttisiin haastatteluihin perustuvan kuvan Aate Pitkäsen vaiheista Kanadassa ja Neuvostoliitossa.
Suomalaistaustainen ammattiyhdistysliike oli ollut vaikeuksissa. Työnantajat eivät kaihtaneet koviakaan keinoja. Aate Pitkänen oli siinä ryhmässä, joka löysi hukkuneiden toimitsijoiden ruumiit talven jälkeen.
Ensimmäisen aallon suomalaisilla täällä Kanadassa riitti innostusta ja määrätietoisuutta, josta hyötyi myöhempien sukupolvien edunvalvonta työelämässä.
Olosuhteisiin Kanadassa pettyneet suomalaiset näkivät Neuvostoliitossa mahdollisuuden. Tuolloinhan, kuten elokuvassa todetaankin, Stalin oli vielä suhteellisen tahraton.
Tutkimuksellisen taustatyön tehneellä professori Varpu Lindströmillä oli järjestelmällisen selvitystyön lisäksi käsittämätöntä hyvää onnea siinä, että keskeiset muistiinpanot ja asiakirjat tulivat tietoon oikea-aikaisesti.
Elokuvan nimeäminen palkintoehdokkaaksi antaa suomalaisten historialle Kanadassa julkisuutta ja perspektiiviä. Valinnassa palkintoehdokkaaksi on tietenkin ollut monia kriteereitä, mutta yksi niistä lienee ollut myös elokuvan aiheen yhteiskunnallinen mielenkiinto osana Kanadan maahanmuuttajien historiaa.
Suomalainen miehitysaika Itä-Karjalassa oli monelle Suomessa Akateemisen Karjala-Seuran henkeen kasvaneelle tavoitteiden toteutumisen alkua. Itä-Karjalan olosuhteet olivat käytännössä kuitenkin vaikeat ja voimakasotteista hallintoa tarvittiin. Suomessa syntyineiden tai muuten suomalaistaustaisten palvelu vihollisen riveissä oli Suomen puolesta taistelleiden mielissä suunnilleen anteeksiantamatonta. Kyseessä oli kuitenkin suuri aatteellinen jako, jolla oli taustansa viime vuosisadan alun Suomen yhteiskuntaoloissa.
Letters from Karelia on historiallinen dokumentti eikä millään muotoa fiktio. Se antaa suomalaisuudestaan kiinnostuneille kanadalaisille hyvän kuvan yhden, ja hyvin suuren, kansanryhmän tunnoista ja kohtaloista. Elokuva herättää kysymyksiä, mutta tuskin johtaa harhaan.
Toisinaan puhtaat näytelmäelokuvat ovat nousseet keskeisiksi "lähteiksi" historian popularisoinnissa. Ja toisinaan onnistuneet vääristämään kollektiivista muista. Meitä suomalaisia lähellä oleva esimerkki tästä on elokuva Tuntematon sotilas, lähinnä sen ensimmäinen 50-luvun versio. Sitä on katsottu sukupolvesta toiseen lähes kuin dokumenttia. Kuitenkin elokuvassa, kuten kirjassakin, tavallaan hämärtyy se merkityksellinen ja suuri torjuntavoitto, jonka suomalaiset saavuttivat Karjalassa kesällä 1944. ja jonka varassa Suomi saattoi pysyä itsenäisenä, vaikkakin ympäristöönsä mukautuen seuraavien vuosikymmenten aikana. Fiktio on fiktiota eikä se ole tarkoitettukaan historian dokumentoinniksi. (Mitenkään tässä väheksymättä Tuntematon sotilas -teoksen tai sen filmatisointien taiteellisia arvoja. )
Hyvin ja perusteellisesti tehty dokumenttielokuva sensijaan välittää historiaamme, usein vielä aikalaisten näkökulmat tavoittaen.

Pääkirjoitus 24.8.2006

Kansallisten siipien merkitys

Kesän loppumisen merkkeihin täällä Kanadassa kuuluu mm havainto siitä, että Finnairin suorat lennot Suomeen päättyvät jälleen. Toisaalla lehdessämme Finnair kertoo ensi kesänä kyllä lennettävän, mutta ohjelman laajuus selviää vasta syksymmällä.
Talviliikenteessä Kanadan ja Suomen väliset suorat yhteydet eivät ole Finnairille kannattavia nykyoloissa. Ehkä ne kannattivat aikana, jolloin lentoyhtiötoiminta oli säännellympää ja polttoaineen hinta toisissa lukemissa.
Suomi kuuluu harventuneeseen joukkoon Euroopan pieniä maita, joilla on edelleen kansallinen lentoyhtiö ja valtio siinä vahvasti mukana omistajana. Tilanne voisi olla toinenkin.
Vajaa kymmenen vuotta sitten oli eurooppalainen trendi yksityistää kansallisia lentoyhtiöitä. Finnairiakin ilmeisesit valmisteltiin myyntikuntoon. Sitten kuitenkin tuli eteen syyskuun 11. ja lentoyhtiömaailma muuttui. Finnairille ei ollut enää ostajaa. Euroopan pieniä yhtiöitä myös kaatui muuttuneissa olosuhteissa. Finnair selvisi.
On vaikea spekuloida, millaiset liikennevaikutukset Finnairin myynnillä olisi ollut. Ostaja olisi todennäköisesti löytynyt Euroopan suurien yhtiöiden joukosta. Suorat yhteydet Suomesta olisivat todennäköisesti vähentyneet, ainakin. Finnairin kehittäminen nykyiseksi Aasian liikenteen tuloksentekijäksi olisi myös jäänyt kokematta.