Yorkin projekti tuo Karjalan siirtolaisten tarinat kaikkien saataville

Mustavalkoisissa valokuvissa joukko nuoria aikuisia poseeraa arvokkaan ja tomeran näköisesti. Valokuvaus ei ollut 1930-luvulla arkipäivää, mutta juhlaville ryhmäkuville on sitäkin tärkeämpi syy. Kanadan- ja amerikansuomalaiset automekaanikot, lastentarhanopettajat ja tukkimiehet ovat rakentamassa uudenlaista yhteiskuntaa.
– Neuvostoliitossa tarvittiin koulutettua väkeä. Etenkin automekaanikoille oli tarvetta, ja niitä saatiin Yhdysvalloista. He pitivät traktorit käynnissä, kertoo Yorkin yliopiston historian professori Varpu Lindström valokuvia esitellessään.
Valokuvat ovat osa Missing in Karelia -tutkimusprojektin aineistoa. Projektin tavoitteena on selvittää yli 2000:n Itä-Karjalaan 1930-luvulla lähteneen kanadansuomalaisen siirtolaisen kohtalot.
Tutkimustyön tulokset kootaan kaikille avoimille Internet-sivuille, ja yksityishenkilöiden elämäntarinoiden lisäksi sivustolle laitetaan ihmisten lähettämiä kirjeitä ja valokuvia.
Vaikka tutkimuksessa keskitytään kanadalaisiin siirtolaisiin, löytyy tietokannasta tietoa myös amerikansuomalaisista – tosin ei yhtä yksityiskohtaisesti kuin kanadansuomalaisista. Se tarkoittaa projektinjohtajana toimivan Lindströmin mukaan 4000–5000 lisänimeä.
– Tavoitteena on saada sivut yleisölle auki tämän vuoden puolella. Silloin yleisöllä on mahdollisuus löytää omien sukulaistensa tiedot menemättä lainkaan Venäjän kansallisarkistoon.
Arkistotietojen keräämisen lisäksi projektissa analysoidaan myös laajaa aineistoa. Työ huipentuu vuonna 2010 Torontossa järjestettävään konferenssiin, jossa on läsnä koko monikansallinen tutkijatiimi. Samalla Kanadalaisten siirtolaisuudesta Itä-Karjalaan julkaistaan kirja.
– Meidän pitää olla erityisen tarkkoja siitä, mitä väitämme ja panemme sivuille. Akateemisella tasolla suuri tietomäärä auttaa siirtolaisuuden kokonaiskuvan hahmottamisessa, kun taas yksilöille se on mahdollisuus tietää, mitä heidän sukulaisilleen tapahtui 1930-luvulla, pohtii tohtorikoulutettava Samira Saramo.

Suomenkielisen utopian rakentajat

Vilkkaimmillaan siirtolaisuus Itä-Karjalaan oli 1931–34, ja vain harvat lähtivät enää 1935. Yhteydet toiselle mantereelle katkesivat Stalinin puhdistusten myötä. Ihmisten tappaminen alkoi 1935–36, mutta pahimmillaan puhdistukset olivat 1937–38.
Uuteen kotimaahan lähdettiin monista eri syistä. Joitakin kiehtoi sosialistisen yhteiskunnan rakentaminen, kun taas toisia valtameren taakse ajoivat taloudelliset syyt ja Pohjois-Amerikkaa kohdannut suuri lama. Toisaalta kyse saattoi olla myös seikkailunhalusta ja kulttuurisista tekijöistä.
– Kulttuurisista syistä on kiistelty paljon eli oliko nationalismilla vaikutusta. Siirtolaisuus toimi tavallaan takaovena, sillä Karjalassa kanadansuomalaiset pystyivät jättämään kamppailunsa englannin kielen kanssa. Karjalaan ei menty palatakseen Suomeen, vaan siirtolaiset menivät sinne perustamaan sosialistista utopiaa, joka toimi suomeksi, Lindström tarkentaa.
Toisaalta myös Neuvostoliitto houkutteli uusia siirtolaisia.
– 1930-luvun alussa perustettiin erityinen organisaatio helpottamaan siirtolaisten saapumista maahan. Tämä mahdollisti myös suurten ryhmien tulemisen kerrallaan. Lisäksi muiden ihmisten esimerkki rohkaisi uusia tulijoita, lisää tohtorikoulutettava Evgeni Efremkin.

Monikansallinen projekti

Missing in Karelia on syntynyt Yorkin yliopiston, Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin ja Petroskoin valtionyliopiston välisenä yhteistyönä. Yorkissa projektin parissa työskentelee kolme tutkijaa ja saman verran teknistä henkilöstöä. Lindströmin mukaan aika
oli nyt kypsä monikansalliselle suurhankkeelle. Yliopistoilla on keskenään yhteistyösopimuksia ja Internet helpottaa yhteydenpitoa.
– Suurimpana syynä on kuitenkin kahden pioneerinaisen, Eila Lahti-Argutinan ja Mayme Sevanderin, työn jatkaminen. He olivat onkineet paljon tietoa venäläisistä arkistoista, ja meillä on pääsy heidän kokoamiinsa tietoihin, Lindström paljastaa.
Yhteistyö onkin sujunut eri yliopistojen välillä hyvin, ja venäläisten osuus projektin onnistumisessa on ollut ratkaiseva.
– Venäläiset ovat tehneet suuren työn tietojen kaivamisessa ja kopioimisessa arkistoista. Vuoden vaihteessa pääsy Stalinin vainoja käsitteleviin arkistoihin kiellettiin, mutta onnistuimme saamaan tarvittavat tiedot juuri ennen kieltoa, Lindström huokaisee helpottuneena.
Kolmikielisissä asiakirjoissa on riittänyt rutkasti myös haasteita. Henkilöiden nimistä on ollut monesti kolme eri versiota, eikä niiden löytäminen ja koodaaminen Internetiin ole ollut helppoa.
– Ilahduttavinta on, että suomalainen yhteisö on ollut halukas antamaan materiaalia käyttöömme. Noudatamme hyvin tiukkoja eettisiä ohjeita, ja lahjoittajan ei tarvitse hyväksyä materiaalin laittamista Internetiin. Tähän mennessä kaikki ovat antaneet luvan, Lindström iloitsee.

Julkaistu Vapaassa Sanassa 4/09. Teksti ja kuvat: Aku Karjalainen