Suomella ja USA:lla yhteisiä tavoitteita kylmän sodan aikana

" Heti kylmän sodan alusta alkaen Yhdysvallat ymmärsi hyvin Suomen poliittisia linjauksia. Suomi kamppaili siten, miten pienen valtion kuuluikin säilyttääkseen itsenäisyytensä. Me olimme esimerkiksi ainoa merkittävä toiseen maailmansotaan osallistunut maa, joka ei julistanut Suomelle sotaa."

Näin toteaa eläkkeelle siirtynyt yhdysvaltalaisdiplomaatti James Ford Cooper, joka seurasi Suomen poliitiikkaa kylmän sodan vuosina näköalapaikalta yli kymmenen vuoden ajan. Hän palveli Suomessa kahteen otteeseen: vuosina 1976-1979 poliittisena neuvoksena ja vuosina 1984–1986 Helsingin suurlähetystön kakkosmiehenä. Sen sijaan 1986–1988 hän vietti Washingtonissa Pohjois-Euroopan asioiden johtajana.
Suomen vuosien kokemuksiaan hän peilaa moniulotteisesti vuonna 2000 ilmestyneessä kirjassaan On the Finland Watch. Lisäväriä hänen omille kokemuksille on tuonut yli 30 keskeisen suomalaisen poliittisen ja yhteiskunnallisen vaikuttajan haastattelut.
Cooperin mukaan Yhdysvalloilla ja Suomella oli kylmän sodan vuosina yhteiset tavoitteet. Yhdysvallat pyrki systemaattisesti tukemaan Suomen itsenäisyyttä, sen demokraattisia arvoja, neutraaliutta ja kapitalistista järjestelmää yhdistettynä pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin.
Cooper kuitenkin huomauttaa, että Neuvostoliiton paineen puristuksessa Yhdysvaltojen politiikka sai harvoin kiitosta ainakaan julkisesti. Vaikka Suomen kyseenalaistamaton tavoite oli itsenäisyyden säilyttäminen, piti sen samaan aikaan myös luoda luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon.
– Suomella, etenkään sen poliittisilla johtajilla, ei välttämättä ollut uskallusta tunnustaa, että Nato-maat vähensivät ja patosivat Neuvostoliiton painetta ja täten hyödyttivät myös Suomea. Siitä tosin oli puhumaton yksimielisyys, mutta suomalaisten oli vaikea ilmaista tätä julkisesti ja välillä myöskin yksityisesti.
Toisinkin olisi voinut olla, ja tästä Cooperilla on myös 34-vuotisella diplomaatin urallaan kokemusta. Ennen Suomen komennustaan hän palveli nimittäin 1970-luvun alkuvuosina Latinalaisessa Amerikassa, jolloin presidentti Richard Nixonin ja ulkoministeri Henry Kissingerin harjoittama ideologian sävyttämä ulkopolitiikka ei välttämättä palvellut valtioiden omaa etua. Oikeistolaisia hallituksia avustettiin valtaan usein vastoin kansan omaa tahtoa.
– En uskonut, että politiikkamme palveli parhaalla tavalla kansojen etua Etelä-Amerikassa. Näytti siltä, että Yhdysvallat tuki oikeistolaisia hallituksia vain padotakseen kommunismin uhkaa emmekä tukeneetkaan näiden maiden omia etuja. Tämän vuoksi työskentely siellä oli työllästä ja pyysin siirtoa Eurooppaan.
Niinpä komennus Suomeen tuli myönteisenä uutisena.
– Mielestäni politiikkamme Euroopassa oli oikeanlainen kommunismin patoamisen suhteen. Erityisesti Suomen tapauksessa koin, että teimme aivan oikein.

Tukea haettiin Moskovasta

Vaikka Cooperin mukaan Suomi onnistuikin toimimaan menestyksekkäästi sodanjälkeisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ja erityisesti suhteessa Neuvostoliittoon, mentiin ystävällisten ja luottamuksellisten suhteiden luomisessa Yhdysvaltojen mielestä välillä liian pitkälle. Monesti suomalaisessa sisäpolitiikassa tukea haettiin Moskovasta, ja yhdysvaltalaisille tämän epäterveen ilmiön henkilöitymä oli Suomessa 26 vuotta vallassa ollut presidentti Urho Kekkonen.
Cooperin mukaan presidentti Kekkonen käytti suhteitaan Neuvostoliittoon manipuloidakseen suomalaista sisäpolitiikkaa. Vaikka hän teki arvokasta työtä neuvostosuhteiden vaalimisessa ja itsenäisyyden säilyttämisessä, käytti hän amerikkalaisten mielestä liikaa Moskovan korttia omien etujensa ajamiseen, kuten vuonna 1958 yöpakkaskriisissa ja 1961 noottikriisin aikana. Vuonna 1958 päästiin eroon epätoivotusta hallituksesta, kun taas 1961 Kekkonen varmisti oman jatkokautensa.
– Hän käytti toistuvasti ilmaisua, että jos ei tukenut häntä, oli henkilö hyviä neuvostosuhteita vastaan. Hän tuhosi monien poliitikkojen uria syyttämällä Neuvostoliiton vastaisiksi. Siinä hän meni liian pitkälle.
Selkänojan hakemisesta Neuvostoliitosta kehittyikin vallitseva tapa sisäpolitiikassa, ja Maalaisliiton, myöhemmin Keskustan, vanavedessä myös muut poliittiset puolueet Kokoomusta myöten hakivat tukea tiuhaan Neuvostoliiton suurlähetystöstä Tehtaankadulta.
– He olivat monessa suhteessa jopa ystävällisimpiä Neuvostoliitolle kuin Keskusta. Neuvostoliitolle kehittyi poikkeuksellisen suuri vaikutusvalta Suomen sisäpolitiikkaan.
Eikä Kekkosen seuraajapelikään sujunut ilman käyntiä Tehtaankadun saunassa
– Esimerkiksi Kalevi Sorsa ja Ahti Karjalainen halusivat presidenteiksi ja osoittivat tekemisellään, että he olivat hyvin ystävällisiä Neuvostoliitolle.
Tätä Suomen ja Neuvostoliiton epätasapainoista suhdetta kuvataan usein termillä suomettuminen. Termi tuli kuuluisaksi 1960-luvun lopulla Saksan liittotasavallassa, jossa liittokansleri Willy Brandtin vastustajat kritisoivat hänen uutta ulkopoliittista linjaansa liian neuvostomyönteisenä. Suomen kaltaiseksi ei pitänyt ryhtyä.
– Lähetystössä ymmärrettiin, että Suomi oli pakotettu tähän asemaan, sillä se oli hävinnyt kaksi sotaa. Suomi oli osoittanut, että se oli valmis puolustamaan itsenäisyyttään aseellisesti.
– Meidän mielestä Suomen politiikka oli loogista ja älykästä. Oli epäoikeudenmukaista käyttää sellaista termiä maissa, joissa oli vapaaehtoisesti siirrytty vasemmistolaisuuteen, aseistariisuutumiseen ja Neuvostomyönteisiksi.

Koivisto palautti parlamentarismin
Kaikki eivät kuitenkaan osallistuneet tähän peliin. Tästä hyvänä esimerkkinä Cooper pitää presidentti Mauno Koivistoa, joka Kekkosen tavoin ylläpiti hyviä suhteita Neuvostoliittoon, mutta ei ollut amerikkalaisten mielestä kuitenkaan Moskovan ohjailtavissa. Koiviston presidenttikautta voidaankin pitää Cooperin mielestä Kekkosen aikaa poliittisesti huomattavasti terveempänä.
– Koivisto kertoo muistelmissaan, kuinka Neuvostoliiton lähettiläs valitti hänelle Suomen kommunistisen puolueen parlamentarismia kannattaneesta enemmistösiivestä. Koivisto vastasi hänelle, että se ei ole minun eikä sinun asiasi.
– Annan Koivistolle täyden tunnustuksen parlamentarismin palauttamisesta. Koiviston aikana Tehtaankadun mielipiteestä välittäminen väheni. Koko poliittiseen järjestelmään levisi ajatus, että Neuvostoliitolla ei ole niin suurta roolia Suomen sisäpolitiikassa.
Cooper kuitenkin huomauttaa, että Suomen ulkopolitiikkaa ulkoapäin seuranneena neuvojen antaminen oli helpompaa kuin varsinaisten päätösten tekeminen.
– Ymmärsimme, että mielipiteemme ei ollut aina oikea.

Aku Karjalainen