Kolumnit
Vapaassa Sanassa julkaistuja toimittajien kolumneja. Keväällä 2009 kolumneja on kirjoittanut Aku Karjalainen.

Toronto uudelle?
Mitä kaupungin perinteinen suomalaiskenttä voi tarjota tulokkaalle? Kaupungin "vanhat suomalaiset" varmasti yllättävät nykysuomalaisen, mutta kokemus voi olla kiinnostavakin.

Meille töihin?
Vapaa Sana ottaa vastaan Suomesta Centre for International Mobilityn kautta harjoittelijoita. Monikulttuurinen Toronto ja sen mediakenttä ovat todennäköisesti mielenkiintoinen kokemus. Muuhun palkkaamiseen VS:llä ei ole taloudellisia mahdollisuuksia. Hakemukset hoitaa CIMO Helsingissä. Lue tästä mitä Vapaa Sana edellyttää.

Mikä ihmeen Vapaa Sana?

Vapaa Sana on riippumaton viikkosanomalehti, joka ilmestyy kerran viikossa Torontossa. Lehden nimi periytyy 1930-luvulta.

Nimi johtaa joskus lehteä tuntemattoman pitämään Vapaata Sanaa ns hengellisenä lehtenä. Sitä se ei kuitenkaan ole.

Näillä sivuilla tarjoamme poimintoja sisällöstä, emme koko aineistoa. Vapaa Sana on tilauspohjainen lehti. Vuosikerta maksaa Kanadassa 100 dollaria ja GST-veron, nopeammin kirjepostina 150 dollaria.Tilaukset numeroon 1(416) 321 0808, klo 10-13 Toronton aikaa arkisin.

Yhtiömme

Kustannusyhtiö Vapaa Sana Press julkaisee viikkosanomalehtiä Vapaa Sana (Toronto) ja Canadan Sanomat (Thunder Bay). Yhtiön internetsivustot ovat www.vapaasana.com, www.canadansanomat.com ja www.finnishcanadian.com.

Yhtiön omistajapohja käsittää toistakymmentätuhatta kanadansuomalaista.

Kyselyjen johdosta ilmoitamme, että internetosoite vapaasana.net ei liity tämän kustannusyhtiön toimintaan.

Historiamme

Kesällä 2008 ilmestyi Lauri Toiviasen kirja Vapaan Sanan vaiheista. Tämän linkin takana voitte lukea myös VS:n 75-vuotisjuhlanumeron reportaaseja ja haastatteluja.

AKU KARJALAISEN KOLUMNEJA VAPAASSA SANASSA KEVÄÄLLÄ 2009

Maineensa vankilassa

Tuoreimman Suomen Kuvalehden kannessa tuijottaa aran oloinen Lynndie England. Viimeksi kun näimme samat kasvot, oli ilme huomattavasti ylimielisempi. Silloin pikkupaikkakunnan sijaan taustalla näkyi irakilainen Abu Ghraibin vankila, vieressä oli kasa alastomia irakilaisvankeja ja elettiin vuotta 2004.

Valokuvat vankeja taluttavasta ja ihmispyramidia kasaavasta Englandista ovat iskostuneet varmasti jokaisen uutisia seuraavan ihmisen alitajuntaan.

Artikkelissa hän kertoo, millaista elämä on ollut kidutusskandaalin jälkeen. Vankilasta England vapautui maaliskuussa 2007. Kaikkien tunteman ja muistaman skandaalin varjossa eläminen ei ole ollut helppoa. England on syönyt masennuslääkkeitä jo viiden vuoden ajan, eikä yksinhuoltajaäidin arkielämän käynnistäminen ole sujunut ongelmitta.

Pikkupaikkakunnalla työn saaminen on ollut mahdotonta ja kauppareissulla ihmisten katseet kärventävät selkää. Epäinhimillisestä maineesta ei päästä eroon vain riisumalla armeijan univormu tai vangin oranssi asu.

Mutta pitäisikö hänelle antaa uusi mahdollisuus? Miksi vanhasta leimasta on niin vaikea päästä eroon? Anteeksi antamisen ja uuden mahdollisuuden suominen ei suinkaan tarkoita, että Englandin ja hänen silloisten kavereidensa tekemät kauheudet pitäisi unohtaa. Päin vastoin. Ihmisen julmimmat puolet pitää muistaa aina ja ne on pystyttävä kitkemään järjestelmän rakenteista pois.

Kyse on ennemminkin siitä armosta toisia kohtaan, mitä suomme myös itsellemme: epäonnistumisen ja virheiden hyväksymisen.

Toisaalta välillä anteeksi antaminen voi olla mahdotonta, etenkin silloin, jos kohde ei osoita mitään katumusta tekemisiään kohtaan. Artikkelissakin käy hyvin selville, että England ei erityisemmin kadu tekojaan, vain sitä, että hän asettautui valokuvattavaksi ja että vain muutamat joutuivat vastuuseen koko kauheudesta.

Vaikka Englandin tarina kuulostaa etäiseltä, on
totta, että meistä jokainen on joskus rimpuillut omassa elämässään samankaltaisen vyyhden kanssa. Toisten ihmisten silmissä saamme aina jonkinlaisen leiman, olemme esimerkiksi huumoriveikko, ainainen valittaja tai naistenmies. Saatu leima pysyy ihmisten muistissa aina.

Tilanne on surullinen, sillä meistä kukaan ei ole samanlainen kuusikymmentä täyttäessään kuin mitä oli kolmikymppisenä. Harmaantumisen lisäksi päähän ilmestyy myös uusia ajatuksia ja näkemyksiä.

Leimaaminen on samalla myös hyvin ristiriitaista. Usein sallimme itsellemme uusien asioiden keksimisen, oivaltamisen ja mielipiteiden muuttamisen, mutta toisten kohdalla se on helpompi leimata pikemmin takinkääntämiseksi – omien periaatteiden myymiseksi.

Miksi sitten sallimme itsellemme sen, mitä muissa emme voi sietää? Ehkä vastaus löytyy siitä, että kaipaamme ympärillemme aina jotain turvallista, asioita, jotka eivät muutu. Monesti esimerkiksi kaverit ovat niitä, jotka edustavat jonkinlaista pysyvyyttä. Sen sijaan oman elämän muuttumattomuus tuntuu tylsältä, ikään kuin en olisi saanut aikaan mitään.

Kun läheiset ihmiset ympärillä muuttuvat, järkkyy samalla koko pysyvyyden järjestelmä. Emme halua, että joudumme arvioimaan koko elämää uudestaan, kun omissa ajatuksissa on jo tarpeeksi kestämistä. Siksi toisen ihmisen muuttuminen on helppo kokea niin kielteiseksi.

Nuorena asuinpaikkakunta vaihtuu usein, joten maine toisten silmissä rakentuu aina puhtaalta pöydältä. Silloin itsensä löytäminen aina uudestaan ja uudestaan on helppoa. Kaikille se ei ole kuitenkaan mahdollista, ja kuten Englandin tapaus osoittaa, seuraa oma varjo Internet-aikakaudella lähes esteittä.

Vaikka samassa mielikuvassa pysyminen on inhimillistä, ei se ole kuitenkaan reilua – ei itseä eikä toisia kohtaan.

Aku Karjalainen