Kolumnit
Vapaassa Sanassa julkaistuja toimittajien kolumneja. Keväällä 2009 kolumneja on kirjoittanut Aku Karjalainen.

Toronto uudelle?
Mitä kaupungin perinteinen suomalaiskenttä voi tarjota tulokkaalle? Kaupungin "vanhat suomalaiset" varmasti yllättävät nykysuomalaisen, mutta kokemus voi olla kiinnostavakin.

Meille töihin?
Vapaa Sana ottaa vastaan Suomesta Centre for International Mobilityn kautta harjoittelijoita. Monikulttuurinen Toronto ja sen mediakenttä ovat todennäköisesti mielenkiintoinen kokemus. Muuhun palkkaamiseen VS:llä ei ole taloudellisia mahdollisuuksia. Hakemukset hoitaa CIMO Helsingissä. Lue tästä mitä Vapaa Sana edellyttää.

Mikä ihmeen Vapaa Sana?

Vapaa Sana on riippumaton viikkosanomalehti, joka ilmestyy kerran viikossa Torontossa. Lehden nimi periytyy 1930-luvulta.

Nimi johtaa joskus lehteä tuntemattoman pitämään Vapaata Sanaa ns hengellisenä lehtenä. Sitä se ei kuitenkaan ole.

Näillä sivuilla tarjoamme poimintoja sisällöstä, emme koko aineistoa. Vapaa Sana on tilauspohjainen lehti. Vuosikerta maksaa Kanadassa 100 dollaria ja GST-veron, nopeammin kirjepostina 150 dollaria.Tilaukset numeroon 1(416) 321 0808, klo 10-13 Toronton aikaa arkisin.

Yhtiömme

Kustannusyhtiö Vapaa Sana Press julkaisee viikkosanomalehtiä Vapaa Sana (Toronto) ja Canadan Sanomat (Thunder Bay). Yhtiön internetsivustot ovat www.vapaasana.com, www.canadansanomat.com ja www.finnishcanadian.com.

Yhtiön omistajapohja käsittää toistakymmentätuhatta kanadansuomalaista.

Kyselyjen johdosta ilmoitamme, että internetosoite vapaasana.net ei liity tämän kustannusyhtiön toimintaan.

Historiamme

Kesällä 2008 ilmestyi Lauri Toiviasen kirja Vapaan Sanan vaiheista. Tämän linkin takana voitte lukea myös VS:n 75-vuotisjuhlanumeron reportaaseja ja haastatteluja.

AKU KARJALAISEN KOLUMNEJA VAPAASSA SANASSA KEVÄÄLLÄ 2009

Viihdekin voi olla oivaltavaa

Uusiin kaupunkeihin tutustuminen herättää minussa
pakkomielteisen vimman kulttuuriin ahmimiseen. Matkaoppaissa juuri museot ja muut taide-elämykset kuuluvat pakkonähtäviin, mutta on niissä jotain muutakin kiehtovaa.

Kulttuurin tuntijana olen kuitenkin amatööritasoa moniin ystäviini verrattuna: taidehistorian opinnot ovat tekemättä, terminologia perustuu lukuisten opastaulujen pänttäämiseen ja osa nimistä on täyttä hepreaa. Siitä huolimatta kulttuurista pystyy oivaltamaan aina jotain mielenkiintoista, on se sitten kuvataidetta, elokuvia tai musiikkia. Esimerkiksi kuvataiteessa itselleni taideteorioita kiinnostavampaa on se, mitä jokin taulu tai teos kertoo omasta ajastaan. Parhaimmillaan hyvä teos pystyy kiteyttämään yhteen tilanteeseen jotain oleellista syntyhetkestään: ajasta, kulttuurista tai ihmisistä.

Esimerkiksi Surrealismin ja dadaismin epärealistisuus aukeaa aivan eri tavalla, kun ottaa huomioon ensimmäisen maailmansodan synnyttämän tyrmistyksen.

Aina ei kuitenkaan tarvitse löytää vastausta kysymykseen miksi, vaan on aivan sallittua vain nauttia kauniista väreistä, muodoista tai musiikista.

Erilaisissa taidelaitoksissa kuljeskellessa törmää edelleen aikaisemmin vahvemmin vallalla olleeseen kahtiajakoon korkea- ja matalakulttuuriin välillä. Korkeakulttuurilla tarkoitetaan tavallisemmin niitä taiteenaloja, joita etenkin sivistyneistö on vuosisatojen saatossa harrastanut. Balettia, klassista musiikkia, oopperaa ja runoutta pidetään taiteena, jonka synnyttämiseen tarvitaan ikään kuin korkeampia henkisiä lahjoja.

Matalakulttuuri on sen sijaan vähemmän arvostettua. Sillä viitataan massoja liikuttavaan taiteeseen, aina elokuvista iskelmään, ja usein se leimataan viihteeksi.

Kuvataiteen puolella korkeakulttuurin norsunluutorneja vastaan hyökkäsi pop-taide, joka toi museoiden ja gallerioiden arvokkaaseen ympäristöön arkiset esineet: soppatölkit, viihdetaitelijoiden valokuvat ja sarjakuvamaiset hahmot. Rajalinjat haluttiin murtaa ja arkisesta tehtiin taidetta. Samalla kyseenalaistettiin, kuka saa määrittää, mitä kulttuuri on. Taiteilijoista tuli julkkiksia.

Vaikka jako on edelleen voimassa, ovat rajalinjat selkeästi häilyvämmät kuin aiemmin. Klassisen musiikin suurkuluttaja voi nauttia Bruce Springsteenistä samana päivänä menettämättä kasvojaan.

Vastakkainasettelu korkea- ja matalakulttuurin välillä on kuitenkin turhaa. Oleellisempaa on pohtia, millä ehdoilla taidetta oikein tehdään; onko kohteena kuluttaja vai oivalluksia etsivä ihminen. Etenkin Pohjois-Amerikassa tähän dilemmaan törmää useammin kuin Euroopassa, jossa taidelaitosten rahoitus perustuu enemmän valtion tukeen kuin lahjoituksiin ja pääsylipputuloihin.

Viihdeteollisuuden koneistossa, kuten Hollywoodissa, mikään ratkaisu ei perustu sattumaan, vaan kulutuspotentiaali on tarkkaan laskettu. Tuloksena on usein laskelmoitua hömppää.

Viihteen ei tarvitse suinkaan olla tyhjänpäiväistä, vaan sekin voi olla taidolla tehtyä. Kepeyden avulla on kätevä kertoa jotain varsin oivaltavaa, kuten musikaalissa Altar Boyz. Siinä viiden hengen gospelpoikabändi yrittää pelastaa yleisönsä sielut laulamalla poplauluja.

Hauska, huumorilla höystetty poikabändimusikaali nauraa Yhdysvalloissa hyvinkin vakavasti suhtauduttavien asioiden, maallikkosaarnaajien ja homouden, kustannuksella. Tällainen huumori ei naurata varmasti samalla tavalla keskilännessä kuin New Yorkissa.

Aku Karjalainen