| “Venäjä
on tulevaisuuden kieli!”, oli 10-vuotias Reijo Nikkilä
sanonut, kun hänen äitinsä talutti hänet oppikouluun.
Lahden Kannaksen yhteislyseossa pystyi opiskelemaan myös saksaa,
mutta 55 vuotta myöhemmin Reijo Nikkilä on tyytyväinen
valintaansa:
“Venäjä on antanut minulle leivän.”
Viha-
rakkaussuhde
Siitäkin huolimatta, että venäjä kieli on antanut
hänelle elannon, Nikkilällä on viha–rakkaus-suhde
Suomen itäiseen naapurimaahan. Tämä suhde tuli esille
muun muassa viime viikolla Thunder Bayssa ja Torontossa esitetyissä
dokumenteissa Suomalaiset sotavangit vankileirien saaristossa ja
Ryssä Perkele.
Nikkilä on tehnyt dokumentit molemmista näkökulmista.
Niin suomalaisista sotavangeista Venäjällä kuin venäläisistä
Suomessa.
”Ei vankien kohtelu kummallakaan puolella hääviä
ollut, mutta minä olen aina pyrkinyt totuuteen, oli se kuinka
paha tahansa. Sillä ei ole väliä onko se minun omien
käsitysteni vastaista.”
Näin sanoo journalisti, joka aloitti toimittajan uransa kuvaamalla
ja nauhoittamalla Prahan kevään 1968 tapahtumia ja tekemällä
aiheesta myöhemmin maailmalla palkitun dokumentin.
"Mä olen vain joutunut suurten tapahtumien keskelle. Se
on ollut usein vain sattumaa", sanoo Nikkilä vaatimattomasti.
Pelkkään sattumaan on vaikea uskoa, sillä Nikkilä
dokumentoi Neuvostoliiton kaatumista Moskovan Valkoisen talon edustalla
vuonna 1991.
Vuodet 1977–1982 hän oli Ylen Moskovan-kirjeenvaihtaja.
Sen jälkeen hän tuotti venäläisiä dokumentteja
Suomen televisioon Yleisradion Itä-projektissa. Perestroikan
myötä avautuneet arkistot veivät Nikkilän vähitellen
historiadokumenttien pariin.
Eläkepäivilläkään hän ei ole päässyt
irti elinikäisestä suhteestaan Venäjään.
Sotavankien kohtaloiden selvittäminen on vienyt hänet
takaisin Venäjälle.
Ei mitään
perhostenkeräilyä
”Tämä ei ole mitään perhosten-
tai postimerkkien keräilyä”, sanoo Reijo Nikkilä
harrastuksestaan.
Kaikki lähti liikkeelle tarinasta, jonka Nikkilä kuuli
sodassa kadonneesta savitaipalelaisesta. Nikkilä ryhtyi etsimään
miestä Tallinnasta Yleisradion Tosi Tarina -dokumenttia varten.
Tehtävä oli vaikea, sillä tarina ei kertonut miehen
uutta venäläistä nimeä tai olinpaikkaa.
”Laitoin ilmoituksia Mustamäen torin laidalle ja ilmoittelin
lehdissä. Olin ehkä liian tarmokas ja hän pelästyi.
Mies ei ottanut missään vaiheessa yhteyttä.”
Sotavangin kohtalo jäi vaivaamaan mieltä, ja Nikkilä
jäi koukkuun aiheeseensa. Hän huomasi, kuinka tärkeää
sukulaisille on selvittää kadonneen kohtalo.
Jokainen tarina, jonka Nikkilä on projektinsa aikana onnistunut
jäljittämään, on palkinto tehdystä työstä.
”On kamalaa, että ihmiset joutuvat elämään
epätietoisuudessa. Vaikka 60 vuoden jälkeen selviää,
että kadonnut oli joutunut sotavangiksi ja ammuttu kuulustelujen
jälkeen, tieto helpottaa sukulaisia.”
Suurimman selvitystyön aiheen parissa Nikkilä teki kootessaan
yli 4 000 sotavangin tiedot martikkeliksi. Tiedot julkaistiin kolme
vuotta sitten kirjassa Rukivehr – Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa,
jonka hän toimitti Teuvo Alavan ja Dmitri Frolovin kanssa.
Tutkimus
jatkuu
Kukaan ei ole tullut kritisoimaan Nikkilää siitä,
että hän kaivaa esiin vanhoja asioita. Päinvastoin.
Hän sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot niin vuonna 1993
kuin 2001 sekä tutkivan journalismin yhdistyksen lumilapiopalkinnon
vuonna 2000.
Viimeksi mainitut kunnianosoitukset tulivat nimenomaan sotavankidokumenteista.
Erityishuomiota sai julki tulleet tiedot sotavankien sadoista jälkeläisistä.
Se oli aihe, josta oli aiemmin vain kuiskittu.
”Aihe oli vielä herkempi kuin saksalaisten sotilaiden
maahan jättämät lapset.”
Reijo Nikkilä uskoo, että arkistot ovat vielä täynnä
sotavankeihin liittyviä yksityiskohtia.
”Suomalaisten sotavankien tutkimus Venäjällä
on lastenkengissä. Ja suomalaisissakin arkistoissa riitää
pengottavaa."
Nikkilä ei aio jättää aihettaan.
”Vaikka Suomessa on elossa enää noin 300 sotavankia,
tarvitsemme lisää tietoa heistä. Etenkin sotavankien
lapsenlapset ovat erittäin kiinnostuneita vankien kohtaloista.”
Emma-Leena Ovaskainen,
teksti ja kuva
|
